— Julius — minä en ymmärrä, minä tulen hulluksi! En tiedä, miten tämä? Ja tuolla — tuolla, katso nyt!
Hänen äänensä vapisi, hänen kätensä vapisivat — hän ei selviytynyt…
Julius mutisi jotakin hermostuneesti ja välillä vilkaisi sivulleen. Siellä kaukana leiskui tuhkatiheään; räjähdysten kaiku kiiri heidän ylitseen kaameana ryskeenä — niinkuin tuhannet rynnäkkötykit olisivat raivoisasti ampuen kiitäneet salamannopeasti ilmassa.
Mutta eihän Antonius asetellut mitään! huudahti Julius äkkiä. Ja tarkastaessaan he huomasivat, että pommit tulevat kotelosta automaattisesti esiin, kun kotelo vain asetetaan pudotuslaitteeseen.
Marcus pani moottorin käymään ja mutisi tuskallisesti:
— Jospa nyt on jo myöhäistä! —
Marcus tuijotti tuskasta jähmettyneenä nopeasti lähenevää hirmunäkyä: miljoonakaupunki, josta hän vasta äsken oli lähtenyt, näytti nyt äärettömältä savu- ja tulimereltä. Ja yhtä mittaa kohoili siitä sokaisevia, kirkontornin korkuisia liekkipatsaita, — ja silloin punaisenkeltainen tulimerikin kalpeni kaamean sinertäväksi.
Lähetessään Marcus havaitsi, että keskikaupunki oli vielä säästynyt; mutta se pieneni nopeasti. Sillä säännöllisessä, vähitellen pienenevässä ympyrässä kiiti kilometrin korkeudessa lentokonemuodostelma — aivan kuin jättiläissuuret, julmat petolinnut, jotka eivät päästä ainoatakaan uhriansa pakenemaan. Ja niiden alapuolella — ooh!
Silloin Marcus näki hiukan alempana edessäpäin viholliskoneen häviävän tuleen — ja hänen oma koneensa hypähti kuin pelästynyt hevonen. — Hän oli tullessaan jo nähnyt ilmassa kolme leimahdusta, mutta hän oli niin herpaantunut, että nyt vasta käsitti Antoniuksen olevan toiminnassa! Hän ohjasi nopeasti parisataa metriä viholliskoneiden yläpuolelle, ja hän tunsi julmaa kostoniloa, nähdessään, miten Antonius menetteli — yläpuolelta hänen koneensa näkyi…
Antoniuksen kone — joka oli vihollisen yläpuolella, syöksähti äkkiä eteenpäin; sokaiseva leimahdus, ja viholliskone putosi palavina sirpaleina alas tuliseen, räiskyvään syvyyteen.