Heti kun Antonius oli saanut koneensa hillityksi, syöksyi hän seuraavan vihollisen kimppuun, ja hetken kuluttua sekin katosi. Tuntui aivan kuin nuolennopea kotka olisi pakenevasta kyyhkysparvesta surmannut yhden toisensa jälkeen.
Sitten Marcus näki kamalan näyn.
Antonius pudotti taas pomminsa — mutta vihollisen kone ei räjähtänytkään! Pommi räjähti alhaalla heidän syntymäkaupungissaan. Ja Antonius hiljensi kylmäverisesti vauhtiaan, näytti aivan kuin sovittelevan hetkisen — ja nyt vihollinen katosi siniseen liekkiin.
Eihän yksi pommi todella paljoakaan merkinnyt — kun putoilevat pommit yhtä mittaa leiskuivat ja räjähtelivät alhaalla kaupungissa! Viholliskoneita oli liian paljon; ne kiersivät järkähtämättöminä pienenevää rataansa, välittämättä siitä, vaikka jok'ainoa olisikin jäänyt tänne — kunhan vain määräys tuli täytetyksi!
Marcus näki, että sotalaivastoa tuhottiin parhaillaan — ja lentokonehallien paikkaakin oli miltei mahdoton löytää! Se tietysti oli tuhottu ensimmäiseksi.
Hurja raivo valtasi Marcuksen; hän kiiti nuolena erään viholliskoneen kohdalle ja hiljensi vauhtia; hän mietti hetkisen, voisiko pudottaa sen konekivääritulella, mutta muisti sitten, että vihollisen koneissa oli erittäin hyvät panssarit.
Marcus asetti jalkansa pomminpudotuslaitteelle…
KADOTETTUJEN HUUTO.
Marcus hiljensi koneensa vauhdin mahdollisimman pieneksi ja antoi sen kierrellä hiljaa ylöspäin.
Hän pyyhki kasvoiltaan virtoina vuotavaa hikeä — leimahdukset lakkasivat, ja vihollisen koneet katosivat näkyvistä.