Mutta vain neljäs osa niistä pakeni! Hänen koneensa paremmuuden vuoksi he olivat onnistuneet tuhoamaan niin paljon; hän oli pudottanut kuusi kappaletta — ja Antonius oli tuhonnut vähintään kuusitoista!
— Herra Jumala! hän kuuli Juliuksen käheästi huutavan ja näki, että tämä peitti käsillään tuskasta vääristyneet kasvonsa.
Marcus oli ollut omituisen raivon ja koston huumaustilassa; hän ymmärsi, miten turhaa heidän ponnistuksensa oli ollut.
Marcuksen kurkusta tunkeutui omituinen voihkaus — hän pelkäsi tulevansa hulluksi.
— Tai olenko minä ehkä jo mielipuoli? hän änkytti itsekseen kauhistuneena. — Jospa tuo onkin mielipuolen harhanäky?
Marcus muisti kertomukset Rooman palosta ja päätti mielessään, että sen on täytynyt olla lapsenleikkiä verrattuna tuohon leimuavaan, hyppivään, aaltoilevaan tulimereen — johon puolen tunnin kuluessa oli hukkunut kolme miljoonaa ihmishenkeä.
Tulimeri…? Ei, vaan helvetti! Marcuksen mieleen palasivat elävästi äitivainaan kuvaukset helvetistä. Ja hänestä tuntui, että hän nyt näki helvetin.
Kauhun ja tuskan järkyttämänä hän jupisi tietämättään ääneen:
— Kolme miljoonaa ihmistä on juuri äsken kärsinyt tuolla kaikkein kiduttavimman kuoleman.
Samalla hetkellä kuului alhaalta syvyydestä, tulen mahtavan pauhinan yli moniääninen, vertahyydyttävä hätähuuto.