Tuo kamala huuto tuntui tunkeutuvan terävänä puukkona hänen rintaansa; koneellisesti hän katsahti alas, ja hänen ruumiinsa alkoi väristä — niinkuin puukkoa olisi työnnetty yhä syvemmälle hänen rintaansa.
Tuliaavikon keskellä näkyi pieni ala, jossa ei vielä näkynyt liekkejä, sen peitti vain sakea savu. Huuto kuului siis tuon läpitunkemattoman, mustanpunaisen savupilven alta. Siellä saattoi olla kymmeniä tuhansia ihmisiä — ja heidän täytyi kaikkien vähitellen…
Taas kuului tuo epäinhimillinen huuto, se oli vielä tukahtuneempi kuin äsken.
— Kuule! Kuuntele! huusi Marcus äkkiä kuin mieletön. — Jos helvetti olisi, niin sielläkään ei voisi olla noin kauhistavaa! Ajattele: ne tukehtuvat nyt juuri — nyt… Eikö — eikö se jo taukoa?
Marcus tukki korvansa, mutta se kuului — kuului… Hän lisäsi koneen vauhtia, ohjaten suoraan poispäin, kiersi äänensammuttajat paikaltaan; moottori alkoi vimmatusti surista — mutta se oli kuuluvinaan sittenkin. Hän oli erottavinaan naisten kimeitä kirkaisuja, hullujen naurua, lasten hentoja, rukoilevia ääniä:
— Äiti, äiti!
Vieläkään ei siltä kohdalta noussut liekkejä! Marcus sulki silmänsä päästäkseen näkemästä, mutta hän näki entistä enemmän, selvemmin. Toinen toistaan pöyristyttävämmät näyt palavasta kaupungista kiitivät hänen silmiensä editse.
— Ooh! Pois! huusi Marcus käheästi. — Lähdetään jonnekin täältä.
Missä Antonius lienee?
Julius otti kädet kasvoiltaan ja sanoi vapisevin huulin:
— Minä näin hänen silloin heti — kohoavan ylöspäin.