HIRMUISIA HETKIÄ.
Marcus ohjasi koneensa heti ylöspäin, hän tunsi epämääräistä levottomuutta.
Hän ehti tehdä kuusi kierrosta, kun äkkiä tapahtui jotain, vielä kaikkea entistä hirmuisempaa.
Koko avaruus tuntui näet yhtenä jättiläissalamana leiskahtavan tuleen. Koko näköpiiri, kaukaiset metsät, vuoret, koko maailma leimahti aavemaisen sinikirkkaaksi, tulimerikin kalpeni samanlaiseksi. Vaistomaisesti Marcus tarttui kaikin voimin ohjauspyörään, ja pitkän, tuskallisen hetken jälkeen ryskähti kone niin ankarasti kuin olisi heidän päälleen korkeudesta pudonnut suuri kallionlohkare. He paiskautuivat alaspäin hirmuista vauhtia — ja siellä oli tuo riehuva helvetti!
Isku oli lyönyt Marcuksen miltei tainnoksiin, mutta onneksi hän jaksoi käsittää epätoivoisen tilansa. Hän koetti ohjata vaakasuoraan, mutta vauhti oli liian hirveä; ohjauslaite vapisi hänen kädessään — ja helvetti läheni.
Siinä silmänräpäyksessä hän huomasi, että moottorit kävivät vain puolella nopeudella. Salamannopeasti täysi vauhti, viimeinen epätoivoinen ponnistus ohjauksessa; konekin värisi aivan kuin elävä olento ankarasta ponnistuksesta — mutta vihdoin se lensi vaakasuoraan!
Mutta he olivatkin jo mustanpunaisen savun keskellä. Viimeiseksi Marcus näki sen lävitse leiskuvia liekkejä, hän luuli palavansa, ja kamala pauhu tuntui voitonriemuisesti ulvovan: myöhäistä!
Savu sokaisi Marcuksen, hän oli tukehtumaisillaan, ja kone oli vinhasti pyörivinään ympäri — ikään kuin suunnaton hyrrä; päässä jyskyi hirveästi, mutta hammasta purren hän ohjasi ylöspäin, väänsi lisävauhdin venttiilin auki — pian, pian ylöspäin!
Sitten hän tunsi saavansa ilmaa! Hän alkoi rajusti yskiä, mutta taas hän veti keuhkoihinsa ilmaa! Ylemmäksi! Silmiä kirveli niin ankarasti, kuin olisi niihin ruiskutettu jotain tulista ainetta.
— Aah! hänen rinnastaan kohosi raskas huokaus. Vihdoinkin raitista, ihanaa ilmaa! Silmätkin jo pysyivät auki!