Nyt vasta hän huomasi, että Julius oli kumartunut paikalleen eteenpäin kuin avuton juopunut, käsi riippui hervottomana alhaalla — pyörtynyt…
Marcus tunsi värisevänsä, muistaessaan, miten vähällä oli, ettei hän itse pyörtynyt. Vielä muutama henkäys paksumpaa savua — ja he olisivat pudonneet alas, hävinneet sinne kuin kaksi vesipisaraa hehkuvaan sulatusuuniin.
Hän tunsi kummallista liikutusta: niinkuin tämä kone, hänen koneensa olisi ollut elävä olento, uskollinen ystävä, joka oli pelastanut hänet hirmuisesta kuolemasta.
— Särkyiköhän koneeni? ajatteli Marcus ja kiersi äänensammuttajat paikoilleen, kuullakseen, rätisikö kone jostakin. Ei rätissyt.
Marcus alkoi kuunnella.
Ei — ihmisääntä ei enää kuulunut; nekin, jotka äsken huusivat liekkien kauhistavassa syleilyssä, olivat jo vaienneet — he eivät enää tunteneet tuskaa.
Mutta kaikki nielevä tuli ulvoi, kohisi, ryskyi — se pauhasi mahtavammin kuin myrskyävä valtameri. Ja vielä senkin yli kuului toisinaan luhistuvien kivirakennusten kumeaa jyrinää.
Marcus päätti laskeutua alas — mutta mihin! Hän ei tietänyt enää, missä oli, kaikki oli muuttunut vieraaksi.
Silloin hän huomasi tuliaavikon keskellä aivan kuin tulivirran. Se kiilsi ja välkkyi kuin sadun tulessa asustava kultakäärme — se värisi kuin saaliinhimosta.
Joen asemasta Marcus tiesi, että tällä puolella oli ollut ylhäisön huviloita ja heti kaupungin ulkopuolella suuri kilpa-ajokenttä, autorata, tennis- ja jalkapallokenttiä ym. Ja se oli tuulen yläpuolella. Marcus ohjasi heti sinnepäin.