Kirkkaassa punakeltaisessa valossa hän huomasi ensiksi suuren, soikean renkaan: autoradan.
Aavemaisessa valossa hän näki kirjavan, juoksevan ihmisjoukon. Oliko siellä valkopukuisiakin — syysyönä?
Sieltä kuului omituista huutoakin, mutta Marcus ei kiinnittänyt siihen huomiota. Kummallinen raukeus valtasi hänet kokemansa tavattoman jännityksen jälkeen ja hämärä ihmettely siitä, että pääsi vielä maahan — että sai elää tuon kaiken hirvittävän jälkeen.
Hän kiersi vielä yhden ympyrän ja laskeutui sitten keskelle kilpa-ajokenttää.
Hän istui hetken liikkumatta pitäen kiinni ohjauspyörästä. Hän kuuli pitkäveteistä huutoa, mutta omituinen raukeus valtasi hänet yhä voimakkaampana, oli niin suloista levähtää — hän oli nukkumaisillaan.
Mutta silloin huuto kuului lähempää — se oli…
Hän katsahti taakseen — ja niinkuin patonsa särkenyt hyökyaalto vyöryi heitä kohden sekava, punertavan kirjava joukko. Ja huuto — niin siitä ei saattanut enää erehtyä — se oli niin hirvittävä kuin susilauman riemu-ulvonta, sen nähdessä takaa-ajetun hevosen nääntyneenä kaatuvan lumeen.
Julius muuttui aivan kalpeaksi ja sanoi käheällä äänellä:
— Ne tulevat tappamaan meitä.
— Niin kai, sanoi Marcus ja näytti vieläkin omituisen välinpitämättömältä. Mutta kun joukko oli noin 70-80 m:n päässä, hän hypähti seisoalleen huudahtaen: