— Ei! Emme anna tappaa itseämme! Konekivääri heitä kohden, ja ammu ilmaan heti kun sanon! Ei missään tapauksessa joukkoon!
Jo näkyi heiluvia nyrkkejä, ammottavia suita, tylsiä silmiä — ja onnettomien huuto tukahdutti hetkeksi tulenkin kohinan.
Marcus oli huomannut käsiensä vapisevan, odottaessaan hyökkääjäin lähenemistä. Mutta kun tuli toiminnan hetki, oli hermostus kadonnut. Hän nousi seisoalleen ja heilauttaen käsiään huusi kaikin voimin:
— Kansalaiset! En ole vihollinen! Seisahtukaa!
Vaivoin hän kuuli oman äänensä!
Onneksi oli lentokoneen kori verraten korkea ja myös jonkin verran panssaroitu: muuten heidät olisi suorastaan tallattu jalkoihin. Pari miestä koetti kiivetä lentokoneeseen, mutta hän työnsi heidät takaisin, tarttui konepistooliin ja huusi hurjasti:
— Takaisin! Ammun! Ettekö kuule! Seisahtukaa!
Konepistoolin vaikutuksesta joukko pysähtyi, kirkuen villisti:
— Kuolema lasten pyöveleille!
— Pian tuleen! Tuleen!