Joukko pysähtyi kuin epäröiden. Ja nyt Marcus alkoi vavista; nuo ihmisraukat olivat miltei kaikki puolialastomia: miehillä housut, toisilla paita, joillakin vain rääsy keskiruumiin ympärillä, ja monet olivat antaneet viimeisetkin riekaleensa pienokaisilleen; niiden väsynyttä itkua kuului kaikkialta.
Silloin Marcus näki nuoren, aivan alastoman äidin pitelevän pienokaistaan.
Tämä vaikutti järkyttävästi Marcukseen; mitään ajattelematta hän sieppasi huovan, hyppäsi alas ja kietaisi sen nopeasti naisen ympärille.
Teko vaikutti joukkoon enemmän kuin mitkään sanat; monet alkoivat itkien ja soperrellen tunkeutua hänen luokseen pyytäen anteeksi menettelyään.
— Ystäväni — ystävä raukat! änkytti Marcus liikuttuneena. — Minä kyllä ymmärrän, että…
— Mutta miksi te ammuitte meitä? keskeytti äkkiä uhkaava miehen ääni.
— Ettekö ymmärrä, että me ammuimme ilmaan! Kun te — muistakaa vain, miten te…
— Niin, niin, meissä oli syy!
— Hyvä on! Hyvä! Hyvä!
— Te olette ihmisiä!