TULIMEREN RANNALLA
ODOTTAMATON KOHTAUS.
Marcus nousi koneeseen, ja kun hän punertavassa valossa näki tuon puolialastoman, nyyhkyttävän joukon, valtasi hänet vastustamaton liikutus ja sääli.
Viitaten palavaan kaupunkiin hän koetti puhua joitain lohdutuksen sanoja. Hän ei muistanut itsekään, mitä puhui; sitä vain muisteli vakuuttaneensa, etteivät heidän omaisensa olleet turhaan kuolleet.
Vaiettuaan Marcus kuuli tulen kohinasta huolimatta erään kiihkeän naisäänen, joka vaikutti häneen omituisesti:
— Päästäkää minut! Se on hän! Hän elää!
Hän näki Aurelian tulevan valkeissa alusvaatteissaan, musta tukka hajallaan.
Ja Marcus mutisi kuin kaiku:
— Hän elää.
Marcus katsoi kuin kuumehoureissa: juuri tuollaisena hän oli kuvitellut tytön vankilassa, silloin kamalana yönä.