Ja taas kuului kiihkeänä värisevänä riemuhuutona:
— Hän elää, elää!
Tyttö koetti tunkeutua lentokonetta kohden — Marcus näki hänen kaatuvan.
Sitten Marcus tunsi vain hämärästi, että hän rajulla voimalla tempoili ihmisiä tieltään, huutaen kiihkeästi:
— Tietä! Päästäkää! Pois tieltä!
Kaikki tuntui omituisen sekavalta. Hän tunsi Julian, näki hänen pyörtyneen, kantoi hänet koneen pehmeään nojatuoliin ja kallisti sen makuusohvaksi — sitten hän puki tytön ylle oman pehmeän turkkinsa.
Julia aukaisi silmänsä ja vavahti ensin pelästyneenä. Mutta kun hän katsahti Marcusta silmiin, kuvastui hänen katseessaan rakkautta, riemua, rukousta; hän aikoi sanoa jotakin, mutta hänen huulensa alkoivat vavista — ja suuret kyynelet tunkeutuivat pitkien mustien silmäripsien välistä.
Marcuksen valtasi syvä liikutus. Hän laskeutui polvilleen ja suuteli tytön kalpeita, vapisevia huulia.
Katkonaisesti itkien Julia kertoi, että hän oli ollut yksin kotona, isä oli lähtenyt illalla pääministerin luokse juhlaan. Heti ensimmäisen jyrähdyksen jälkeen hän oli pelästyneenä noussut vuoteelta ja lähtenyt juoksemaan; hämärästi vain muisti, että viereinen huvila räjähti ja alkoi palaa, sytyttäen heidänkin huvilansa. Hän ei muistanut sitäkään, miten oli joutunut urheilukentälle — hän oli vain juossut… Sitten hän katsoi taas sivulleen, äärettömään, pauhaavaan tulimereen ja alkoi vavista, huutaa ja itkeä hysteerisesti.
Marcuksella oli haavoittumisen varalta morfiinia ja hän antoi sitä
Julialle — yön tapaukset olivat koskeneet liiaksi tytön hermoihin.