Julia näyttikin rauhoittuvan, kasvoilta katosi vähitellen tuskan ja kauhun ilme; katse muuttui raukeaksi, ja vihdoin hän nukkui.
Marcus istui hänen viereensä ja katseli tytön laihtuneita kasvoja: nyt ne olivat täydelleen samannäköiset kuin Aurelian.
Sekavat tunteet valtasivat Marcuksen mielen. Hän tunsi katumusta ajatellessaan, että Julia oli laihtunut ja kalvennut juuri hänen tähtensä — sillä sen hän nyt varmasti tiesi, että Julia rakasti häntä. Eikä hän ollut edes käynyt tervehtimässä tyttö parkaa. Ei edes Aurelian tähden.
Tytön kasvoille tuli tuskallinen ilme, hän värähti koko ruumiiltaan; luultavasti hän näki jotain äskeisistä tapauksista unissaan.
Peite oli liukunut hänen jaloiltaan; Marcus nousi niitä peittämään ja huomasi, että silkkisukat olivat rikki — ja hento jalkapohja kokonaan verillä — soran ja terävien kivien repelemä.
Syvä liikutus, hellyys, ja vielä jokin ennen tuntematon tunne tulvahti Marcuksen mieleen; hän olisi heti tahtonut tehdä jotakin Julian vuoksi, rukoilla häneltä anteeksi, ettei ollut ymmärtänyt… Suudella noita jalkoja, jotka olivat pienet ja hennot kuin lapsen jalat.
— Sillä tavalla hän siis kuoli.
Marcus hätkähti, kuullessaan tuon matalan, tukahtuneen äänen — ja nähdessään Juliuksen tuijottavan palavaa kaupunkia. Tämän katseessa kuvastui omituinen, jähmettynyt tuska.
Tuo ääni herätti Marcuksen kuin unesta. Hänen mieleensä syöksyi yhtaikaa katkera suru, tuska ja kauhunsekainen ihailu: Antonius! Häntä ei enää koskaan nähdä. Yksikään kuolevainen ei tule koskaan tietämään, missä hänen ruumiinsa on. Hän meni Juliuksen luokse, tarttui tämän käteen, puhuen oudon innostuksen vallassa: — Niin veli — hän kuoli niinkuin oli elänytkin. Hän tahtoi saada aikaan suurta — ja kun noin kävi, niin hän ainakin kuoli suurenmoisella tavalla. Sillä hän oli mies — voimakas mies.
Kalpeina ja äänettöminä he taas tuijottivat kamalaa näytelmää. Tasangolta oli alkanut puhaltaa jääkylmä syystuuli. Toisinaan leyhähti tulimeren polttava henkäys tänne asti, mutta alastomain ihmisraukkojen oli miltei heti täytynyt siirtyä lähemmäksi tulta. Keltaista tuliseinää vasten näytti heidän joukkonsa rauhattomalta haamujoukolta. Ja toisinaan kuului sieltä tulen pauhinan ylitse vihlovaa kirkunaa, itkua ja vaikerrusta.