Marcus havahtui tylsyydestään, väristessään vilusta. Hän luuli ensin olevansa kuumeessa, mutta sitten hän huomasi, että tuuli oli vähitellen kiihtynyt myrskyntapaiseksi, jota tulimeren hirveä kuumuuskaan ei jaksanut yhtä mittaa läpäistä — sinne olikin matkaa lähes kaksi kilometriä. Julius värisi myöskin, ja Juliankin kasvot ja kädet tuntuivat kylmiltä.
— Julius — meidän täytyy myöskin siirtyä lähemmäksi, hän huomautti hiljaa.
Kilpa-ajokentän keskusta oli aivan tasaista, kovaa nurmea. Marcus pani lentokoneen liikkeelle, ja kumipyörillään se vyöryi palavaa kaupunkia kohden — hiljaa, äänettömästi — niinkuin jokin tropiikin kauhea jättiläishyönteinen olisi varovasti ryöminyt matkailijan nuotiota kohden.
Jo löyhähti vastaan niin tulinen henkäys, että Marcus sulki silmänsä ja kumartui. Ja hän ihmetteli, miten nuo ihmisraukat voivat sitä kestää.
Mutta lähemmäksi tultuaan hän huomasi, että tuliseinän ja onnettoman joukon välillä oli vinottain lähes ihmisenkorkuinen kiviaita — se suojeli pahimmalta kuumotukselta.
PIENOKAISET.
Kun Marcus hiljalleen ohjasi lähemmäksi onnettomien joukkoa, hän luuli silmiensä pettävän — kaikki tuntui mielettömältä, kuumehoureisen näyltä.
Kamalan sekasortoisena kaaoksena liikehti onnettomien joukko: varsinkin puolialastomat naiset näyttivät aivan kuin etsivän jotakin polttavan tuskan pakottamina. Jotkut seisahtuivat välillä väännellen käsiään, toiset kurottivat niitä tuskallisesti tulimerta kohden — niinkuin olisivat möyryävältä tulihirviöltä rukoilleet armoa, rakkaittensa elämää.
Muutamat makasivat kuolleitten tavoin maassa, kasvot nurmikkoon painettuna näkyi suonenvedontapaisesti vavahtelevia vartaloita, ja jotkut peittivät kasvonsa kyyristyen aivan kuin murhaajan kuoliniskua odottaessaan.
Mutta kun Marcus oli kääntänyt koneen tuulta vasten ja pysäyttänyt moottorin, hän huomasi, että näkyäkin kamalampi oli joukon melu. Siitä kuului vihlovaa itkua, valitusta, kirkaisuja; vihan, tuskan ja epätoivon huutoja; jäntevien nyrkkien noustessa kajahti kauheita kirouksia ja uhkauksia, muutamat rukoilivat suurella äänellä Jumalaa; joku etsi kiihkeästi vaimoansa, ja useat naiset huusivat lakkaamatta miestensä ja lastensa nimiä — näkyi myös itkusta nääntyneitä harhailevia pienokaisia, heidän ääntään ei enää kuulunut.