Mutta toisinaan kuului kiviaidan vierestä tuskanhuuto, joka tunkeutui sydämeen veitsenterävänä, viiltävänä. Ja Marcus näki siellä olentoja, jotka kiemurtelivat poljettujen matojen lailla; siellä olivat palaneet.
Kun hän niiden joukossa näki muutamien pienokaisten vääristyneitä kasvoja, muistui Marcuksen mieleen, miten hänen paljaalle jalalleen kivääritehtaassa kerran oli roiskahtanut sulaa terästä. Hän oli nytkin tuntevinaan saman tulisen tuskan.
Hetken hän seisoi, otti sitten vapisevin käsin morfiinipullon ja ruiskun sekä hypähti alas.
Hänen täytyi sulkea silmänsä, saapuessaan kiviaidan luokse — hänen hampaansa alkoivat kalista.
Miehiltä oli palanut parta, hiukset, paita — ja valkealla iholla näkyi häikäisevän punaisia läiskiä; mutta näitäkin hirveämmiltä näyttivät mustuneet kohdat — ja lapset…
Heitä oli sillä kohtaa vain neljä: kolme pientä poikaa, ja noin 8-vuotias, laiha tyttö — ja juuri tämä tyttöparka oli palanut pahimmin. Hänen vaalea, silkinhieno tukkansa oli kärventynyt vain latvoista, mutta selittämättömällä tavalla oli pieni käsi kärventynyt mustaksi — päältäpäin nahkakin käpertynyt. Pienokainen aukoili suutaan kuin kivellä puusta pudotettu lintu — ja kuolevan linnun varpailta näyttivät myös nuo hennot, mustuneet sormet. Poikaset huusivat sydäntäsärkevästi, mutta tyttöraukka vaikeroi vain hiljaa — ikäänkuin kuolemanväsyneenä.
Marcuksen silmissä tuntui hämärtävän; hän kuuli kuin unessa erään värisevän naisäänen huudahtavan:
— Jumala siunatkoon teitä!
Ja eräs keski-ikäinen mies, jonka kasvot hehkuivat tulipunaisina, ähkyi käheästi:
— Ettekö voisi antaa minullekin? Maksaisin…