— Ja minulle! Minulle! kuului kaikkialta vaikeroivia ääniä.
Marcus kääntyi heihin, ja hänen äänensä kuului tukahtuneelta:
— Ystäväni — ystävä raukat… Ei ole muuta kuin näille — pienokaisille…
Sitten kuului matala tuskallinen ääni:
— No, me olemme edes miehiä — kuolkaamme vain! Mutta kun nuo pienet lapsiraukat saavat kitua niin hirveästi…
— Antakaa heille pian!
Marcus antoi ensin pojille, ja kaksi heistä oli jo lakannut itkemästä.
Kun Marcus tuli tyttöparan luokse tarttuen hänen hentoon käsivarteensa, vääntyi pienille sinertäville kasvoille hirveä tuska, ja hän kuiskasi aivan kuin viimeisillä voimillaan:
— Äiti — polttaa…
Tuo heikko ääni ja ilme vaikuttivat Marcukseen kummallisesti. Tuntui siltä, kuin olisi pienokainen ollut jo kauan sairaana — niinkuin hän olisi kuullut äänettömän kuiskauksen: En voi, en jaksa enää — olen niin pieni, heikko. Armahtakaa — antakaa minun vihdoinkin — kuolla — kärsin niin kovin!