— Pelkäätkö? hän kuuli äkkiä sydämellisen äänen.
Hän havahtui unelmistaan, katsahti Marcusta loistavin silmin ja kuiskasi aivan kuin huumaantuneena:
— En — en minä nyt pelkää!
Sitten hän hämmentyneenä rohkeudestaan käänsi kasvonsa toisaalle.
Marcus tunsi taas oudon tunteen valtaavan sydämensä. Hän aukaisi jo suunsa sanoakseen jotakin, mutta silloin hän näki Julian tuijottavan alaspäin ja kuuli tämän hämmästyneenä huudahtavan:
— Mitä, katsokaa!
Syvällä alapuolella näkyi jotakin peloittavan suurenmoista. Virta — peninkulmia leveä virta — ikään kuin hehkuvaa metallimassaa. Siinä näkyi tummanpunaista rautamalmia, valkeanhehkuvaa terästä, harmahtavaa lyijyä, häikäisevän keltaista kultaa; toisinaan nousi pinnalle pikimustia läiskiä, likaisena kuonakerroksena. Poreillen ja kuohuen näytti tuo kammottava koski vyöryvän eteenpäin — eikä sen loppua näkynyt.
— Mitä — mitä tuo on? sopersi Julia kalpein huulin.
— Savua — siinä menee meidän pääkaupunkimme! vastasi Marcus värisevällä äänellä.
— Mutta — sehän hehkuu? sanoi Julia liikutuksen vallassa.