Marcus päätti lähteä katsomaan, mutta eteisessä tuli häntä vastaan eräs insinööri, jonka hän oli kauan tuntenut. Marcus puristi kiihkeästi hänen kättään ja kysyi kahakan yksityiskohtia.
— Tämä ei ole vielä mitään, vastasi insinööri kiihtyneenä. — Mutta minä pelkään jotakin, jotakin kamalaa — sillä koko kaupunki on palkkajoukkojen vallassa. Sen jälkeen kun niiden kasarmi viime kuussa valmistui miltei linnoitukseksi, ei niille…
— Linnoitukseksi? keskeytti Marcus hämmästyen.
— Niin, kuvittele vain suurta, nelikulmaista rakennusta, jonka betoniset ulkoseinät täydellisesti kestävät pikatykin tulta, jonka ikkunoina on vain ampuma-aukkoja ja muurin reunat täynnä pikatykkejä ja konekivääreitä! Ja kun se on korkealla kukkulalla, niin todellisuudessa se vallitsee kaupunkia kuin entisajan ryövärilinna ympäristöään. Sen tähden ei täällä ole uskallettukaan mitään.
— Todellakin! mutisi Marcus huolestuneena. — Luuletko todella, että ne…
— Minä todella pelkään, veli! Ajattele: tuolla torilla vähintään satatuhatta ihmistä — jospa ne panssariautoilla piirittäisivät koko kaupunginosan — Nykyinen päällikkö on kerran ennen tehnyt sellaista — ja niiltä voi muutenkin odottaa mitä tahansa.
Marcus tuijotti hetken synkästi eteensä ja lausui sitten päättävästi:
— Sitten mekin jäämme vielä tänne — toistaiseksi…
Hän pyysi ystävänsä samaan pöytään ja selitti lyhyesti, miten Julia oli pelastunut.
Julia ilostui suuresti nähdessään insinöörin ja kysyi, oliko hänen rouvansa mukana — tämä oli Julian entinen kotiopettajatar. Mutta insinööri kertoi tyytyväisenä, että oli aamulla lähettänyt hänet lasten kanssa kauas maalle.