TELOITTAJAT TYÖSSÄ.
Oli kulunut noin puoli tuntia, he olivat juuri lopettaneet kahvinjuontinsa, kun taas alkoi kuulua kiivasta kivääritulta — jostakin aivan lähistöltä. He kiirehtivät kaikki neljä ylös huoneistoonsa, joka oli kulmahuone.
Sieltä olikin mainio näköala, sillä hotellirakennus sijaitsi ylängöllä. Kaupungista johtavan valtakadun erotti laaja hotellille kuuluva huvipuistikko; tämä lisäsi yhä näköalan laajuutta: koko kaupunginosa kymmenine sivukatuineen näytti lepäävän siellä alhaalla, syvyydessä — ikään kuin tavattoman suuri kartta!
Mutta suuri oli siinä esiintyvä näytelmäkin.
Lukematon ihmisjoukko vyöryi esikaupunkeja kohden leveätä valtakatua myöten; itse katu näytti liikkuvan mustana koskena — ja avuttomina kuin rantaan sidotut veneet seisoivat kadun syrjillä auto- ja raitiotievaunurivit.
Laukaukset kuuluivat esikaupungilta päin, jonne joukko kulki. Ja sitten he näkivät kaukaiseen kadunristeykseen ilmestyvän muutamia panssariautoja, jotka alkoivat hurjasti ampua; sieltä kuului huutoja, näkyi kohotettuja käsiä.
Joukko pysähtyi, se alkoi haarautua sivukadulle, niinkuin kauhean suuri, monipäinen hirviö — mutta sieltäkin puuskahti vastaan laukausten myrsky!
— Niin käy kuin ajattelinkin! sanoi insinööri käheästi.
Kun Julia sai kuulla insinöörin mielipiteen, huudahti hän kiihottuneena:
— Mutta ei kai ihmisiä sentään ihan syyttömästi saa ampua!