Leimahdus, jyrähdys, helinää, kirkaisuja — ja mahtava hotellirakennus vavahti heidän allaan kuin arka hevonen ruoskaniskusta.
Kun he tointuivat, ei ikkunassa ollut ainoatakaan lasinsirua — kaikki lattialla!
— Mitä — mitä…? änkytti insinööri kalveten; hän hieroi silmiään — ja katsoi uudelleen kuin jähmettyneenä.
Sileällä kivikadulla, missä muutama sekunti sitten oli ollut neljä suurta, tultasylkevää panssariautoa — siinä ei nyt ollut mitään…
Hän katsoi kiikarilla: laakea, musta syvennys keskellä katua ja sen pohjalla paksu likavesiputki paljastuneena, särkyneenä…
Leveän kadun kumpaakin puolta reunusti sillä kohtaa matala puurakennus; niiden katot olivat lentäneet tiehensä kuin peloittavan pyörremyrskyn kynsissä, ja kaikki lähitalojen ikkuna-aukot ammottivat tyhjinä ja mustina kuin pääkallon silmän aukot…
Insinööri tarttui lempeää väkivaltaa käyttäen Julian käteen ja vei hänet sisähuoneeseen, sanoen tyynesti:
— Kas niin, pieni ystäväni! Valmistautukaa siis lähtemään! Ilmoitan heti teille, kun hän lähtee tännepäin.
— Niin, sanokaa! huudahti Julia, ja alkoi pukea päällystakkia ylleen.
Taas räjähti! Mutta se oli toisella puolella, eikä vaikuttanut hotelliin niin ankarasti. Insinööri meni kiireesti Julian luokse ja sanoi vilkkaasti: