Marcus ei käsittänyt mitään, mutta samassa nousi eräs herrasmies viereisille portaille ja selitti innostuneesti, että he olivat langattomalla puhelimella saaneet tietää viiden tykeillä varustetun panssariauton ja kahden konekivääriauton olevan juuri lähdössä tänne — aikomuksenaan tuhota kaupunki polttamalla, elleivät vallankumoukselliset muuten antautuisi. He olivat odottaneet kauhulla, mutta sitten tulikin tieto, että Marcus oli hävittänyt kaikki, vapauttaen koko läänin kauheasta painajaisten pesästä.
Kuului sekavia, kiihtyneitä huutoja. Ja puhuja lisäsi:
— Ilman teitä olisi kaupunkimme ehkä jo nyt roviona. Emmekä voi muuta kuin kiittää! Olisimme iloisia, jos viipyisitte mahdollisimman kauan keskuudessamme…
Taas kajahti riemukas, moniääninen huuto. Kun se vaikeni, koetti Marcus hämmästyneenä muutamin sanoin selittää, että kaikki oli tapahtunut sattumalta. Hän oli tehnyt vain velvollisuutensa — jonka jokainen hänen asemassaan olisi tehnyt.
Kuului vastustavia, iloisia huutoja, ja kun Marcus liikuttuneena vetäytyi taaksepäin, huusi nuori lääkäri kaikuvalla äänellä:
— Kansalaiset! Meidän pelastajamme ystävä on vaikeasti haavoittunut, hänen nuori puolisonsa on viime yönä töin tuskin pelastunut liekeistä…
Marcus tunsi Julian puristavan käsivarttaan; tytön posket hohtivat ja silmät loistivat onnesta ja hellyydestä. Hän ei lainkaan kuullut lääkärin sanoja; lopulta hän kuuli seuraavat sanat:
… niin ilmoittautukoon minulle, sillä heidän täytyy levähtää, koettaa haihduttaa nuo kauheat tapaukset mielestään…
Monet olisivat tahtoneet saada luokseen nuoren pelastajansa; he viittoilivat ja huusivat innostuneesti. Ja eräs arvokkaan näköinen vanha mies alkoi puhua juhlallisella, liikuttuneella äänellä:
— Niin, ystävät! Me emme tule unohtamaan pelastajaamme, mutta muistakaamme samalla hänen nuorta, rohkeaa vaimoansa! Se, että hän on voinut kestää sortumatta viime yön kauhut, osoittaa, että hän on urhokkaan miehensä arvoinen! Puhujan ääni alkoi yhä enemmän väristä. — Ja minä luulen, ettei tässä joukossa ole ainoaakaan, ken ei palavasti toivoisi heille onnea — jos se jotakin vaikuttaa, niin heidän elämänsä tulee olemaan onnellinen! Joku voi olla sitä mieltä, ettei nyt auta ajatella yksityisten onnea, mutta minä sanon, että näistä nuorista, jotka ovat säilyneet hävityksen ja kuoleman sekasorrosta, puhdistuneet kuin kulta tulessa, heistä alkaa uusi elämä, onnellisempi, inhimillisempi — Eikä heidän lastensa enää tarvitse kokea sellaisia kauhuja — sillä heidän vanhempansa ovat kaikki kestäneet! Eläkööt he kauan ja onnellisina! Eläköön!