— Eläköön!
— Eläköön!
Huudoissa kuvastui valtava riemastus ja liikutus. Juliasta tuntui, että ne lisäsivät hänen onnensa tuhatkertaiseksi — mahtavan tuulispään tavoin tempasi tuo huuto ja liikutus hänet mukaansa; mitään ajattelematta hän heittäytyi Marcuksen rintaa vastaan, huudahtaen yliluonnollisen hurmauksen vallassa:
— Marcus — rakas — tämä on ihanaa! Marcus — tämähän on meidän hääpäivämme! Kuule, kuuntele heitä: he toivottavat jokainen meille onnea! Rakkaani…
Hän ei voinut sanoa enempää; hänen huulensa vapisivat, ja loistavat silmät täyttyivät kyynelillä.
Yhä kuului huutoja. Ja niinkuin häävieraat vihkimisen päätyttyä onnittelevat morsiusparia — riensivät lähimpänä olevat onnittelemaan heitä.
Mutta kuinka erilaisia olivatkaan onnittelut! Täällä ei näkynyt tehtyjä kumarruksia, ei kuolleita hymyilyjä! Jokainen sana ja hymy näytti nousevan suoraan sydämestä — näkyi kyyneleisiä katseita.
Ja Julia katseli kuin sumun lävitse noita liikuttuneita, vieraita kasvoja — mutta ne tuntuivat paljon rakkaammilta kuin sukulaiset. Ja niinkuin unessa hän kuuli lempeitä, väriseviä naisääniä:
— Pieni raukka — sinä olet nähnyt nuo kauheat näyt…
— Oliko miehesi kotona?