— Oi rakkaani, sopersi Julia puristaen Marcuksen jäntevää kättä, ja hetken kuluttua hän kysyi jännittyneenä:
— Entä Julius?
— Hän voi oikein hyvin! huudahti Marcus iloisesti. Kävin viimeiseksi siellä. Ehkä sinä huomenna menet häntä katsomaan?
— Menen tietysti! Mutta nyt sinä olet kai nälissäsi — ehkä menemme illalliselle?
Marcus hämmästyi nähdessään kukilla koristetun pöydän. Ja kun Julia selitti, mitä täällä oli tehty, kuiskasi Marcus liikuttuneena:
— On niin omituista ajatella, että kaikki pitävät meistä — koko kaupungin asukkaat!
— Niin, he pitävät meistä sinun tähtesi! lisäsi Julia tulisesti.
He olivat jo aterioineet ja istuivat nyt salissa matalan kahvipöydän ääressä toisiaan vastapäätä.
Kaikkialla oli hiljaista ja äänetöntä — hekin olivat äänettömiä. He katsoivat vain toisiaan loistavin silmin.
— Tiedätkö Marcus, puhui Julia hiljaa, kuin uneksien. — Minusta tuntuu kuin olisi kaikki omituista ihanaa unta… Ensin niin kauhistavaa, ja sitten näin sanomaton onni… Koko entinen elämä ei ole mitään tämän rinnalla.