Tuo vieno ääni värähti kuin kalliin viulun ääni — ikään kuin unessa Marcus katsoi, miten Julia nojautui hiukan taaksepäin nojatuolissaan hymyillen autuaallisen näköisenä.
Silloin Marcus yhtäkkiä muisti Aurelian ja hänen mieleensä tunkeutui syyttävä, ahdistava tunne — ikään kuin Aurelia olisi yksinäisenä ja hylättynä itkenyt jossakin kylmässä pimeydessä.
Tuo tunne kyllä poistui, hänen muistaessaan Aurelian kirjeen. Mutta sitten tuli taas mieleen alaston, kauhea totuus — ja huomaamatta hän kosketti tolkuttomasti kaulaansa huoaten käheästi, mikä saattoi yhtä hyvin olla voihkaisu.
Julia kalpeni ja sopersi pelästyneenä:
— Rakas — mikä sinulle tuli — sano minulle!
Marcus koetti tyyntyä ja sanoi hillityllä äänellä:
— Muistin vain kaikkia siellä olevia… Mutta älä sinä Julia vain…
Ei sitä voi enää auttaa…
Julian kasvoilla näkyi ensin epämääräinen kauhun ilme, mutta sitten näytti siltä, kuin hän olisi äärimmäisin ponnistuksin sen haihduttanut. Ja aivan kuin aavistaen Marcuksen ajatukset hän lausui liikutuksen vallassa:
— Niin, se on kamalaa — mutta sitä ei voi enää auttaa. Marcus, kuule minua: sinä olet tehnyt niin paljon kuin ihminen koskaan voi tehdä. Huomenna sinä taas menet, ja kuka tietää, palaatko enää takaisin… Etkö siis voisi unohtaa noita kamalia muistoja? Minäkin koetan unohtaa — tänään…
Marcus katsahti häneen: Julian poskille oli taas noussut punaa, ja tuo loistava katse puhui enemmän kuin sadat sanat…