Ennen tuntematon liikutus valtasi Marcuksen. Kaikki kauhukuvat syöksyivät mieleen yhtenä tulvana — hän jää niistä huolimatta elämään? Ympärillä kuolema ja hävitys — hänellä sanomaton onni? Hänen sielussaan tuntui kaikki järkkyvän: totisinta totta Julia istuu tuossa. Hänen äänensä värähti oudosti, kun hän kuiskasi hiljaa kuin itsekseen:
— Sinä todella — rakastat?
Hänen ruumiinsa alkoi äkkiä omituisesti vavahdella kuin äänettömistä nyyhkytyksistä. Mutta silloin hän jännitti ruumiinsa, kiristi hampaitaan — ja kun hän kumartui, painaen kasvot käsiinsä, hän oli todella liikkumaton, äänetön… Tukahtunut, huokauksentapainen henkäisy vain silloin tällöin tunkeutui hänen rinnastaan.
Jotain suurenmoista ja peloittavaa ilmeni voimassa, jolla hän hillitsi rajun liikutuksensa — näytti kuin hänen rintansa halkeaisi, mutta hän pakotti sittenkin hengityksensä hitaaksi. Julia ei ollut koskaan nähnyt mitään siihen verrattavaa, ja se vaikutti häneen järkyttävästi. Kasvot lumivalkoisina hän heittäytyi polvilleen, painaen vapisevat huulensa Marcuksen jäntevää kättä vastaan — ja hänen äänessään kuvastui rajaton antautuminen, haltioituminen:
— Marcus, sano minulle — minä en ymmärrä… Minä tahdon tehdä jotain sinun tähtesi! Käske minun tehdä jotakin vaarallista, jossa saatan kuolla… Että käsittäisit — miten…
Marcus tunsi, että hento käsi tarttui hänen silmiä peittävään käteensä — ja suuteli sitä kiihkoisasti.
— Oi Marcus — minä jumaloin sinua — minä en muuta voi… Sinä olet — minun jumalani! Oi nyt sinä hymyilet — ja minä olen siitä niin onnellinen! — Muistatko Marcus, että nyt on meidän hääiltamme?
Aivan kuin huumaantuneena Marcus tempasi Julian syliinsä ja suuteli häntä kiihkeän hellyyden ja liikutuksen valtaamana:
— Rakas — minun mieleeni lennähti liian paljon äsken — mutta en nyt enää… Mutta erään sanan tahdon muistaa kuolemaani asti: sen, jonka kuiskasit tänään siellä — siellä… Miten se ensin tuli mieleesi?
— Pormestarin puhe — onnittelut — kaikki oli niin omituista — niinkuin olisi ollut meidän hääpäivämme.