— Sinä olet siis minun pieni vaimoni? kuiskasi Marcus vapisevalla äänellä.
— Niin, minä olen sinun vaimosi! sanoi Julia hiljaa, liikuttuneena; hän hymyili, mutta samalla vieri poskille helminä muutamia kyyneleitä. Niinkuin lapsi hän lepäsi Marcuksen sylissä, katsoen tätä silmiin. Ja hän alkoi puhua yhtä luottavasti ja luonnollisesti kuin lapsi äidillensä:
— Ensin minä luulin, että nyt olisi väärin olla onnellinen: mutta kun tarkemmin ajattelin, niin käsitin, että elämä olisi vielä kauheampaa, ellei yhtään onnellista olisi. Ja sitten niin Marcus, älä vain suutu minulle siitä, mitä nyt sanon. Katsos, minä pelkäsin jotenkin — tätä iltaa… Mutta sitten ajattelin niitä pormestarin sanoja — ja…
Julian lapsellisen naiivi puhe järkytti kovin Marcuksen mieltä, hän tunsi itsensä miltei rikolliseksi tuon puhtaan, teeskentelemättömän lapsen rinnalla — ja käänsi kasvonsa poispäin.
Julia hätkähti ja vaikeni pelästyneenä, nähdessään nuo rakkaat piirteet surullisina. Hän punastui ja puhui nopeasti aivan kuin suuri syyllinen:
— Rakas Marcus… Oletko pahoillasi — että minä sinua sillä tavoin — pelkäsin? hän puristi Marcuksen kättä ja lisäsi hiljaa:
— Marcus, minä en osaa oikein selittää, mitä tahtoisin… Katsos — kaikki on toisenlaista — kaikki on niin kummallisen sekavaa — ja minäkin olen paljon muuttunut. Sinun seurassasi muutun yhtä mittaa — vaikkemme puhuisikaan. Ja nyt minä ajattelen siitäkin asiasta vallan toisin. Sillä kuinka minä sinua saattaisin pelätä…
Julia vaikeni, ja Marcus kuiskasi liikuttuneena:
— Julia — rakkaani.
Silloin kiertyi hienohipiäinen, värisevä käsivarsi Marcuksen kaulalle, hän tunsi solakan vartalon painautuvan syliinsä ja suuteli tytön tuoksuvaa tukkaa. Värisevän vartalon lämpö tuntui salaperäisenä sähköaaltona syöksyvän hänen ruumiiseensa oudolla hehkulla: hän tunsi ensi kerran, että hänen sylissään oli nainen — hänen nuori, ihana naisensa. Hän tunsi yhä suurempaa onnea katsellessaan rakastettuaan, joka oli niin kaunis, luonnollinen ja puhdas. Ja sellainen olento rakasti häntä! Häntä huumasi…