— Julia, minusta tuntuu, että nyt vasta elän todellista elämää, hän kuiskasi hiljaa.
— Sinäkin! huudahti Julia, ja lisäsi värisevin äänin:
— Kuulehan, rakas — minä en ole tietänyt mitään elämästä… Nyt, nyt juuri tunnen sellaista, etten koskaan ennen — niinkuin heräisin — heräisin elämään… Elämä tuntuu niin kummalliselta…
— Niin Julia — vasta yhdessä me elämme täydellistä elämää… Ja muistatko, mitä vanha pormestari päivällä sanoi meistä?
Julia kohosi istualleen ja katsoi kiihkeän jännityksen vallassa
Marcusta silmiin — ja kuiskasi sitten hiljaa:
— Nyt tiedän, mitä tarkoitat! Sitä, kun hän sanoi, että meistä alkaa uusi elämä — niinkö Marcus?
— Niin, pieni rakastettuni — sitä minä tarkoitin!
Tuli pitkä äänettömyys. Julia lepäsi edelleen Marcuksen sylissä. Hänen kasvonsa punastuivat yhä helakammiksi, niillä kuvastui ihmettely, salaperäinen hurmaus ja innostus. Vihdoin hän puhui hiljaa, haaveksivasti:
— On niin kummallista ajatella sitä… Tuntuu aivan uskomattomaita, että me — sinä Marcus ja minä…
— Niin Julia — me molemmat! kuiskasi Marcus tulisesti. — Kun vain sinä tahdot — rakkaani…