Julia katsoi taas hellästi Marcusta silmiin, ja sitten kuului hänen huuliltaan vieno ääni, joka hiukan värisi:
— Minä olen sinun…
ONNEA MATKALLE.
Tuhannet silmät tuijottivat liikkumattomina, kun lentokonehallin leveät ovet avautuivat. Alkoi kuulua omituista hyrinää, ja hetken kuluttua vyöryi juhlallisen hitaasti esiin mahtava lentokone, niinkuin tuntemattomien maailmojen jättiläiseläin olisi laiskana ja kylläisenä kömpinyt ulos luolastaan jaloittelemaan.
Ja aivan kuin elävä olento lukemattomien uteliaiden viholliskatseiden ympäröimänä tyrmistyneenä pysähtyy, samoin pysähtyi tämäkin liikkumattomaksi; uhkaava, kiukkuinen hyrinä vain kuului.
Sen edessä oli noin 60 metriä leveä, kentän toiseen laitaan ulottuva kuja. Ja kahden puolen kujaa seisoi äänettömänä koko kaupungin väestö: jokainen ken liikkeelle pääsi, sillä kaikki rakastivat "kaupungin nuorta pelastajaa".
Kun kone oli pysähtynyt, kiipesi siihen pormestari erään toisen miehen seurassa, ja Marcus osoitti heille paikat. Sitten hän hypähti notkeasti alas, lähtien väkijoukkoon avautuvaa kujannetta myöten erästä autoa kohden.
Julia astui nopeasti alas autosta. Nähdessään tulijan ja tämän tarttuessa hänen käteensä, hän kuiskasi levottomuudesta värisevällä äänellä:
— Marcus… Älä nyt vain mene niin lähelle kaupunkeja, että sinut ammutaan…
— En, en… Ole huoletta rakkaani!