Marcus nousi seisomaan ja huudahti kaikuvalla äänellä:
— Kiitoksia toivotuksistanne, rakkaat ystävät! Me teemme voitavamme!
Hän istahti, ja paikalla syntyi kuolemanhiljaisuus. Julia kuuli, että hän pani kaikki moottorit käymään täyttä vauhtia!
Noin minuutin ajan kone seisoi paikallaan hillitysti humisten, ja lähellä olevat näkivät sen kummallisesti värisevän — niinkuin hyppyyn valmistautuvan hirviön, joka värisee verenhimosta.
Mutta sen lähtöä ei sovi verrata minkään hirviön lähtöön! Eivät tunnetun eivätkä tuntemattomien maailmojen hirviöt voi lähteä niin kauhealla vauhdilla kuin lähti ihmisen kone. Eikä mikään ulvahdus kuulua niin peloittavalta kuin tuo nopeasti etenevä vongahdus, koneen äkkiä syöksähtäessä vienoon vastatuuleen. Monet naiset kiljahtivat, peittivät kasvonsa.
Julia seisoi yhä autossa, kasvoillaan selittämätön kaipauksen ja riemun ilme. Nyt näkyi vain pieni pilkku sinitaivaalla — ja hänen mieleensä välähti: rakastettuni on kuin uljas kotka!
Kotka…? Oo — kotkakaan ei voi kohota niin korkealle, kuin hän on kohonnut! Kotka ei ole niin nopea ja rohkea kuin hänen rakastettunsa. Nyt, nyt katosi…
Hiljaa huoahtaen hän katsahti kansanjoukkoon ja istahti sitten auton pehmeälle nahkaistuimelle.
Mutta huomenna hän tulee! ajatteli Julia. Hän muisti taas kaiken — ja hän tunsi rakastavansa Marcusta vielä enemmän kuin ennen.
— Oi — siellä näkyy katoilla punaisia lippuja! Olkaa hyvä ja katsokaa!