Marcus käännähti ja näki, että hänen toisen matkatoverinsa käsi vapisi ojentaessaan kiikarin pormestarille, mutta hänen kasvojaan valaisi kaunis hymy.
Pormestari katsoi hetken ja huudahti sitten innostuen:
— Siellä on kaikki hyvin! Joudummeko menemään C:n yli? Siellä on paljon sotaväkeä.
— Menemme suoraan sinne! vastasi Marcus iloisesti; se, mitä he olivat äsken nähneet muutti hänen mielensä entistä kevyemmäksi ja reippaammaksi.
Marcus oli nukkunut lähes yhdeksän tuntia, ja siitä sekavasta, kuumeisesta mielentilasta, jossa hän eilen oli ollut, häipyi loppukin puhtaassa, kirkkaassa ilmassa. Ja hän oli niin onnellinen, kaikki näytti nyt valoisalta.
Julia!… Mitä enemmän Marcus ajatteli, sitä enemmän hän rakasti ja ihmetteli Juliaa. Tämä oli niin kokonaan toisenlainen kuin muut ylhäisön nuoret naiset.
Tosin hän oli viettänyt koko ikänsä maalla, äitinsä ja kotiopettajattaren seurassa, mutta hän oli sittenkin harvinainen.
Taas muistui mieleen eilis-ilta.
Se oli kuin suloista unta.
Marcus oli vieläkin näkevinään notkean, solakan vartalon, jota ei vielä koskaan kureliivi ollut kuristanut; se oli virheetön kuin kallis taideteos ja terve kuin luonnonlapsen ruumis.