Aurelia tunsi vihaavansa tuota röyhkeätä ääntä, noita kaikkia, jotka odottaen vahtivat ulkopuolella kuin koiralauma pienen, loppuunajetun otuksen luolan suulla. Viha antoi sen verran voimaa, ettei hän enää vavissut, kun hän aukaisi oven ja kysyi kylmästi:
— Mitä asiaa teillä on minulle — näin myöhään?
Aurelian varma käytös, hänen kaunis, hieno olemuksensa vaikutti santarmiupseeriin niin, että hän aivan tahtomattaan kumarsi ja änkytti hiukan hämmentyen:
— Hyvä neiti — velvollisuus… Ja tiedättehän te, neiti, että meillä on oikeus tulla milloin tahansa.
— Väkivallan oikeus on maantierosvollakin. Tehkää siis vain mielenne mukaan.
Aurelia lausui nämä sanat hillityllä äänellä, mutta hänen silmänsä säihkyivät vihasta. Sitten hän istuutui sivuttain korituoliinsa ja alkoi katsella seinällä riippuvaa pientä jäljennöstä Munkàcsyn taulusta: "Kristus Pilatuksen edessä".
Ja poliisit aloittivat työnsä.
Aurelia ei tiennyt, miten kauan kotitarkastusta oli kestänyt. Kaikki tuntui sekavalta, epätodenmukaiselta — pitkältä, inhottavalta unelta.
Silloin kuului omituinen, ritisevä ääni; Aurelia käännähti ja näki erään mustapartaisen miehen terävällä veitsellä viiltävän halki nojatuolin plyyshipäällystä ja sitten alkavan tottuneesti penkoa täytettä.
Aurelia kuuli oman, tuskanvoihketta muistuttavan huokauksensa; hän heräsi kuin unesta, muistaen taas kaiken.