Tämä on siis totta.
Kirjat, käsikirjoitukset, liinavaatteet, taulut, halkaistut tyynyt — kaikki oli viskottu lattialle. Eräs pitkä, laiha mies oli hyökännyt toisenkin nojatuolin kimppuun, repien ja kaivellen sen sisuksia silmät ahnaasti kiiltäen. Aurelia alkoi väristä inhosta ja tuskasta: niinkuin nuo miehet olisivat jollakin julmalla tavalla raadelleet hänen lemmikkiratsuaan.
Aurelia oli valmistautunut vangitsemiseen, kotitarkastuksiin, mutta hän oli kuvitellut siinä olevan jotakin juhlallista, sankarillista. Ja tämä: inhottavaa, rumaa, pitkää kidutusta…
Säälimättömänä, nälkäisenä varisparvena hyökkäsivät tosiasiat ja muistot hänen päällensä, yksi toisensa jälkeen, ja jokainen iski paksulla nokallaan hänen sydäntään: hän oli äsken täällä — hän istui samalla tuolilla, joka nyt on revitty. Äsken oli elämän onnellisin hetki — ja nyt tämä.
Silloin tuntui Aureliasta, kuin olisi terävä nokka iskeytynyt ihan sydämen lävitse ja sitten kuiskannut hiljaa sähisevästi:
— Loppu…
Aurelia oli vaistomaisesti tuntenut jotakin tuollaista, mutta nyt se varmeni: hän muisti, että lentolehden levittäjiä oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen, vieläpä teloitettukin. Hän katsahti tuskallisesti ympärilleen, niinkuin olisi tahtonut paeta — ja ymmärsi, että kaikki on turhaa.
Täytyykö todellakin jättää kaikki? ajatteli Aurelia epätoivoisena. Äiti, Julia, Marcus — kaikki. Vain kolme tuntia täysin onnellinen — ja sitten loppu…
Uhma häipyi vähitellen Aurelian mielestä; hän tunsi vain viiltävää tuskaa, surua ja masennusta. Ne painoivat hänen rintaansa raskaina kivilohkareina.
Pitkän aikaa hän oli istunut syvään kumartuneena tuolissaan, käsin peittäen kasvojaan. Nyt hän alkoi hengittää raskaasti kuin kuolemansairas: hän muisti viime päivien ihanat haaveilut ja suunnitelmat…