— Hyvä neiti! Saisinko vaivata teitä lähtemään?
Mitään vastaamatta Aurelia puki päällystakin ylleen. Hänen käsikirjoituksensa ja eräitä kirjoja oli sullottu suureen matkalaukkuun, ja mustapartainen mies lähti kantamaan sitä alas. Kapteeni seisoi ovella kuin odottaen.
Aurelia astui jo muutaman askeleen ovea kohden, mutta sitten hän vielä kerran kääntyi…
Nyt vasta Aurelia huomasi, miten paljon oli rikottu: miltei kaikkien kirjojen kannet oli halkaistu, seinäpaperit ja taulut revitty… Kristus oli irroitettu kehyksestä ja paiskattu nurkkaan.
Tuo tahallinen hävitys koski kummallisen kipeästi Aureliaan, sillä pienemmät esineet hän oli ostanut omilla niukoilla säästöillään; nojatuolit ja useimmat taide-esineet Julia oli yksin kuljettanut heidän yhteisestä vastaanottohuoneestaan. Tässä pienessä huoneessa hän oli elänyt elämänsä rikkaimman osan, se oli kuin vanha, uskollinen ystävä, joka tietää ja ymmärtää kaiken — ja nyt se täytyi jättää tänne avuttomana, raadeltuna… Tarkastuksen perinpohjaisuudesta Aurelia aavisti, ettei enää näkisi tätä huonetta. Ja Julia — voi! Hän peitti kädellään kasvonsa — niinkuin olisi äänettömästi rukoillut.
Aurelian valtasi niin kamala tuska ja ahdistus, että hän luuli tukehtuvansa. Kaikki ajatukset sekaantuivat: hän vaipui tuskallisesti parahtaen ja tukahtuneesti nyyhkyttäen polvilleen.
Sitten hän kuuli epäselvästi joitakin käheitä sanoja, kuuma, hikinen käsi tarttui hänen ranteeseensa…
Hän vavahti ja riuhtaisi irti kätensä, aivan kuin jokin inhottava, saastainen eläin olisi kiertynyt sen ympärille, ja ponnahti viimeisillä voimillaan seisoalleen.
Samassa sattui hänen katseensa särjettyyn Kristuksen kuvaan. Nurkkaan heitettynäkin Hän seisoi vihollistensa keskellä uljaana, miehekkäänä, pelottomana.
Aurelia tunsi saavansa salaperäistä voimaa ja taukosi nyyhkyttämästä; syvään hengähtäen hän suoristi vartalonsa aivan kuin heittäen hartioiltaan raskaan näkymättömän taakan. Kalpeana hän lähti ovelle, aukaisi sen astuen pimeään porraskäytävään — joka oli täynnä liikkumattomia, mustia olentoja.