Marcus tunsi taas rinnassaan oudon, selittämättömän kaipauksen: jospa hänkin, Aurelia, liehuttaisi jossakin valkoista liinaa, katselisi omituisilla silmillään, kun hän kohoaa ilmaan.
Ei — mitäpä Aurelia minua katselisi! — Marcus ajatteli katkerana.
Ja sama epätietoisuus, joka monta viikkoa oli häntä kiduttanut, alkoi taas kalvaa rinnassa. Hän muisti yksityiskohtia myöten ne muutamat kohtaukset, jotka hänellä oli ollut tytön kanssa, punnitsi mielessään tämän sanoja, silmäyksiä… Miten hän kerrankin…
Jospa hän sittenkin — ehkä hän nytkin on tuolla väkijoukossa.
— Mitä sinä niin onnellisena katselet? hän kuuli äkkiä Antoniuksen äänen.
Marcus säpsähti kuin yllätetty pahantekijä, mutta nähdessään toverinsa veljellisen katseen änkytti hiukan punastuen:
— Katsos veli — ajattelin sitä samaa asiaa, josta sinulle toissailtana puhuin.
Antonius katsoi Marcusta hetken, ja sanoi sitten miltei surumielisesti:
— Älä vain veli, luota liiaksi onneen. Koeta ajatella myös pettymystä — sitten on helpompi, jos — jos se sattuisi tulemaan.