Marcus ei ollut enää nukkunut kuin pari kolme tuntia yössä ja vavahti jokaisesta äänestä, mikä kuului hänen koppiinsa. Eikä mitään ratkaisua.
Hän ei voinut enää kestää, hän luuli tulevansa hulluksi, jos samaa jatkuisi vielä päivänkin. Hänen täytyi päästä pois, saada jokin ratkaisu, tutkinto…
Marcuksen mieleen juolahti eräs tuuma, keino, jolla hän ehkä pääsisi vapaaksi, ja hän pyysi tavata vankilan päällikköä.
Vartija poistui äänettömästi; Marcus ei voinut tietää, oliko hän kuullut vai ei.
Puolen tunnin kuluttua hän tuli takaisin, kohdisti Marcukseen tylsän katseensa — ja nyt Marcus kuuli ensikerran hänen äänensä: käheän, ikään kuin kuolleen äänen:
— Ei.
Ja hän poistui sulkien oven. Marcus ei ensin oikein ymmärtänyt. Mutta sitten hän raivostui. Eikö enää aiota edes kuulla mitä hänellä olisi sanottavaa!
Hän soitti uudelleen, ja kun vartija aukaisi oven, hän selitti kiihkeästi, että hänellä oli tavattoman tärkeätä asiaa vankilanpäällikölle ja pyysi tätä tulemaan mahdollisimman pian.
Jonkin ajan kuluttua tuli vahtimestari ilmoittaen, ettei päällikkö ehdi tulla ja kysyi Marcuksen asiaa.
Marcus hillitsi vihansa ja selitti asiansa, lisäten vielä ilmoituksensa olevan niin tärkeän, että siitä riippui koko valtakunnan puolustuskyky. Ja vahtimestari poistui.