— Eikö päällikkö siis tiedä, että olen jo keksinyt lentokoneen?
Eversti oli parantumattoman juoppouden tähden erotettu armeijasta ja pantu tähän virkaan. Hän ei välittänyt mitään virastaan — sen tähden hän ei nytkään tiennyt, että hänen vankinsa oli samanniminen keksijä. Hän remahti yhä rajumpaan nauruun, ja hänen suuri suunsa, jossa näkyi pari kolme ruskeata hammasta, aukeni ammolleen kuin vanha uuninsuu.
— Yhä erinomaisempaa! Te olette jo keksinyt — siis valmis keksijä! Mikä kunnia meidän köyhälle talollemme, hehe, hirnui hän aivan kuin vanha, lihava orhi. Sitten hän tekeytyi ankaran näköiseksi, suoristi itseään ja lisäsi mahdollisimman virallisesti:
— Nyt tämä ilveily saa riittää! Sillä painakaa päähänne että täällä ei ole mitään keksijöitä. Te ette ole "keksijä", vaan tutkintovanki numero 30! Ymmärrättekö?
Marcus oli muuttunut kuolemankalpeaksi; hänen hampaansa kirskahtivat ja hänen silmissään leiskui hurja tuli, kun hän astui askelen eteenpäin ja sanoi käheällä, läpitunkevalla äänellä:
— Roisto! Minä olen tehnyt valtakunnan hyväksi enemmän kuin tuhannen mokomaa vanhaa narria! Ja te kohtelette minua tuolla tavoin! Ulos! Ihan inhottaa nähdä teitä!
Jos joku terroristi olisi päällikön silmäin edessä kauhealla pommilla yhtäkkiä hävittänyt vankilan, ei se hänen mielestään olisi ollut mitään tällaisen verisen loukkauksen rinnalla! Hänen harva partansa alkoi täristä, hän ähkyi ja puhkui hetkisen kuin haavoitettu metsäkarju. Ja niinkuin tämä vihollisten lähestyessä viimeisen kerran nousee uhkaavasti karjahtaen — samoin karjui päällikkö:
— Ooh! Oih! Se oli sinun loppusi! Viekää hänet pimeimpään karsseriin! Ei — ruoskikaa hänet heti kuoliaaksi! Heti, heti!
— Sitä parempi! huudahti Marcus pilkallisesti. — Sitten minun ei ainakaan enää koskaan tarvitse nähdä teidän siankasvojanne!
— Ooh, ooh! röhki päällikkö uudestaan kerran toisensa jälkeen, mutta sanat olivat häneltä loppuneet.