— Niin. Petin niitä muutaman kerran hyppäämällä autosta. Mutta tänään istahdin urkkijan autoon — ja kun eräässä kulmassa hyppäsin pois ja pistäydyin porraskäytävään, seisahtui autokin jonkin matkan päähän, ja sitten alkoivat odottaa — jäljessä tuli toinen auto lähtien seuraavaa katua vartioimaan!
— No miten pääsit lopulta tänne?
— Venytin matkan! naurahti Marcus. — Kaksi kertaa ajoin raitiotievaunulla, kaksi kertaa autolla, kerran ajurillakin — ja lopulta kiipesin erään lankkuaidan yli! Vihdoin vaihdoin lakkia — ja nyt olen tässä!
— Entä keksintösi?
Marcuksen kasvot synkistyivät nopeasti, ja hän vastasi hiljaa, maahan katsoen:
— Siitä ei tule mitään.
— Miten niin? kysyi Antonius hämmästyen.
Marcus koetti hillitä itseään, mutta yht'äkkiä hän sähähti läpitunkevasti:
— Minä en voi ajatella mitään — niin kauan kuin se konna on terveenä — ja voi harjoittaa petomaista menettelyään. Ei!
Hän nousi kiivaasti kävelemään, ja Antonius katsoi häntä kuin säälien sekä sanoi hiljaa: