— Veliparka, tuo on hermostumista — sillä voisithan suorittaa asian myöhemmin. Kyllä minä ymmärrän, että se on vaikeata sinulle — mutta hän on santarmiupseeri. Jos menet vaatimaan hänet kaksintaisteluun, on varma, että sinut vangitaan etkä saa enää koskaan tilaisuutta kostoon. — No, oletko voimistellut?
— Joka päivä olen kävellyt puoli tuntia, lentänyt, ampunut ja iltaisin miekkaillut itseni näännyksiin — mutta minä en, en… Kun Antonius ei sanonut mitään, Marcus lisäsi epäröiden:
— Minulla on kyllä eräs suunnitelma. Ajattelin koettaa päästä saman klubin jäseneksi, ja — ja tuttavaksi — hän on peluri.
Kun toinen ei vieläkään vastannut, Marcus muuttui tulipunaiseksi kasvoiltaan ja sanoi kiihkeästi:
— Kyllä tiedän, mitä sinä ajattelet… Ja itsekin inhoan ja häpeän itseäni… Mutta en voi olla missään, ellen saa kostaa — tehdä hänelle jotakin.
— En minä sitä puolta ajatellut — sellaiseen hirviöön ei tarvitse soveltaa kaikkia kunnian vaatimuksia. Mutta voitkohan olla tarpeeksi kylmäverinen?
— Kärsin vaikka mitä, kun vain tiedän saavani kostaa! huudahti
Marcus hurjasti.
— Kyllä minun mielestäni on hiukan turhaa hätiköimällä panna itseäsi vaaranalaiseksi tuollaisen yksinkertaisen konnan tähden, mutta tee tahtosi mukaan. Koeta nyt ainakin olla varovainen — toimittaa niin, että hän vaatii sinut —
— Niin juuri ajattelin, sanoi Marcus, ja lisäsi hiljaisemmin: —
Antonius, ethän sinäkään voisi toisin tehdä tällaisessa asiassa..?
Antonius ei vastannut, vaan katsahti ulos ikkunasta.