— Joutavia, änkytti Marcus juopuneesti. — Onhan teillä kokonainen haaremi neitosia! Olen sitä paitsi kuullut, että te olette oikea mestari naismaailmassa.
Kapteenin pienet siansilmät alkoivat kiiltää. Hän maiskutteli paksuja huuliaan kuin herkullista ruokapöytää ajatellessaan ja röhisi itserakkaasti:
— Jaa — hm… En voi kieltää, että naiset yleensä juoksevat jäljessäni. Ja onhan niitä ollut — he, he, herkullisia… Mutta minä olen aina sanonut: naisia pitää osata käsitellä, he, he…
Kapteeni naureskeli, kierrellen tuuheita viiksiään. Ja aivan kuin äärimmäisesti ponnistaen Marcus sai sanotuksi käheällä äänellä:
— Oli teillä silloinkin kaunis neiti — kun minä siellä kävin… Enkö ole oikeassa?
— Kaunis se oli kuin enkeli — mutta kissan sukua! huudahti kapteeni innostuen; sitten hän remahti oikeaan röhönauruun, aivan kuin muistellen jotakin hyvin hassunkurista tapausta ja hörähteli sen lomasta:
— Ajatelkaa, että se kynsi ja puri kuin kissa! Katsokaa tätä pientä arpea nenässäni — sen hän puri kun — he, he — yritin suudella…
Kuin nopeana elokuvana näkee Marcus, miten tuo hohottava hirviö hiipi yön pimeydessä Aurelian koppiin. Tyttö herää oven narinaan — askeleihin. Salalyhdyn valossa näkyvät hänen lumivalkeat kasvonsa, kauhusta mielettömät silmänsä. Hän kirkaisee — ja niinkuin inhottava hämähäkki juoksee verkkoon takertuneen perhosen kimppuun, konna hypähtää hohottaen Aurelian kimppuun — paksut partaiset huulet tukehduttavat ahnaasti värisevän avunhuudon…
— Koetti, pahus, tärvellä minun antiikkisen nenäni, he, he, johon kaikki naiset hullaantuvat! He, he…
Marcus mietti, mitä tekisi raiskaajalle. Nyt asia selvisi hänelle äkkiä kuin leimahdus — ja hän purskahti onttoon nauruun.