Ellei kapteeni olisi ollut niin tolkuttomasti humalassa, olisi tuo nauru puistattanut häntä; nyt hän luuli sen aiheutuneen hänen onnistuneesta sukkeluudestaan ja sammalsi yhä innokkaammin:
— Katsokaas tätä arpea. Se on saman pikku kissan kynsien jälkiä — he, he… Ja ne olivat kauniit hampaat ja kynnet…
Kapteeni kallisti päätään — ja myös hänen paksussa siankaulassaan näkyi punainen arpi.
Saatanallisen selvästi Marcus näki uudestaan tuon tapauksen yhä kiduttavampia yksityisseikkoja.
Samassa hän kuuli kapteenin muistonsa vallassa suutaan maiskuttaen öhkivän:
— Ja mikä vartalo — mikä herkullinen vartalo!
Se oli liikaa! Marcuksen silmissä leiskahti kuin punaisia raketteja; hänet valtasi mieletön himo tarttua tuohon paksuun kaulaan ja kuristaa sitä, kunnes viimeinenkin vavahdus olisi tauonnut saastaisessa ruhossa! Hän nousi, ja hänen sormensa aukenivat kuin kotkan kynnet.
Samassa silmänräpäyksessä taukosi aivan kuin yhdellä iskulla räikeä marssi — ja Marcus tuli järkiinsä; hän peräytyi, mutisten käheästi:
— Siinäpäs on todellakin arpi — Punainen arpi…
Hän koetti vaivata päätään, miten parhaiten olisi voinut vaatia konnaa kaksintaisteluun. Mutta nyt se ei ollut mahdollista.