Täytyi vieläkin odottaa.
Mutta muutaman päivän kuluttua Marcus onnistui.
Klubilla oli paljon humalaisia upseereja, hän pelasi kapteenin kanssa ja alkoi häviöstään syyttää kapteenia väärin pelaajaksi, varkaaksi — niin hiljaa, etteivät toiset kuulleet. Kapteeni hypähti seisoalleen ja löi Marcusta korvalle. Syntyi hirmuinen metakka, jonka lopputuloksena oli se, että Marcus hiukan horjuillen koetti seistä suorana ja ryhdikkäänä ja änkytti mahdollisimman juhlallisesti:
— Herra kapteeni! Minulla on kunnia huomenaamuna lähettää edustajani.
— Hyvä on! huusi kapteeni raivoisasti. — Kyllä minä näytän! Minä!
Päästyään kadulle Marcus huokasi aivan kuin hän olisi saanut tehdyksi jonkin rasittavan, saastaisen työn, joka oli määrätty hänen päivätyökseen.
Tummalla sinertävällä taivaalla vilkkuivat iloisesti tähdet. Marcus seisoi hetkisen autiolla kadulla syvään hengittäen, sitten hän lähti — ja hänen askelensa tuntuivat keveiltä ja joustavilta.
Kun Antonius ja eräs luutnantti Augustus seuraavana aamuna menivät santarmikapteenin luokse, esittivät tavanmukaiset lauseet ja kysyivät, mitkä aseet kapteeni valitsee, väreili tämän paksuilla huulilla tuskin huomattava hymy; hän näytti aivan kuin ajattelevan hetkisen ja vastasi sitten varmasti ja voitonriemuisesti:
— Sapelit! V:ssä huomenaamuna kello kahdeksan! Sekundantit poistuivat kumartaen.