Oli mitä ihanin syysilma, kun Marcus seuralaisineen saapui kohtauspaikalle hiukan ennen määräaikaa. Kun vastapuolue oli tullut, mitattiin sapelit ja tehtiin muut tarvittavat valmistukset.
Kun kapteeni asetakkisillaan asteli paikalleen, näytti hän miltei jättiläiseltä — ja hänen täyteläisillä kasvoillaan väreili voitonvarma, ylimielinen ilme.
Marcus taas näytti yhtä tyyneltä ja välinpitämättömältä, kuin olisi aikonut harjoitella miekkailusalissa.
Kun sapelit olivat kalskahtaneet yhteen, näytti kapteeni tunnustelevan hetken, ja sitten hän teki voimakkaan hyökkäyksen, minkä piti lävistää Marcuksen oikea olkapää; toinen torjui sen kuin leikitellen — ja kapteeni ällistyi, ikään kuin olisi tapahtunut jokin erehdys. Hän hyökkäsi uudestaan kaksi, kolme kertaa peräkkäin entistä hurjemmin — ja Marcus väisti ne helposti edes silmää räpäyttämättä.
Kapteenin kasvoilla kuvastui ensin hämmästys, sitten pettymys, sitten raivo; hänen ennestäänkin punakat kasvonsa muuttuivat tulipunaisiksi. Hammasta purren hän hetken mulkoili hurjasti vastustajaansa.
Sitten seurasi näytelmä, joka saattoi sekundantit tavattomaan jännitykseen. Sillä niinkuin äärimmäiseen raivoon ärsytetty puhvelihärkä kapteeni hyökkäsi lukemattomia kertoja peräkkäin; ja muutamilla, mitättömältä näyttävillä pikku liikkeillä Marcus torjui nämä hyökkäykset; niinkuin siro, notkea tiikeri puhvelin hyökätessä vain hiukan liikahtaa paikaltaan — odottaa vain hiukan kyyristyneenä, liikkumattomin silmin, uhkaavana, tilaisuutta kuolemanhyppyynsä ja taukoamatta tuijottaa uhriansa peloittavalla katseellaan.
Kapteeni taukosi lopulta läähättäen, ja hänen kasvonsa olivat muuttuneet kamalan näköisiksi: hiki pursui matalasta otsasta, ja tuijottavissa, ulkonevissa silmissä kuvastui hirveä epätoivo ja raivo; ja taas hän hyökkäsi.
Marcus oli kummallisen tunteen vallassa; hän eli kahta elämää. Hänen erinomainen taitonsa ja kestävyys, jonka hän oli saavuttanut kuukauden mitä ankarimmalla harjoituksella, teki sen, ettei hän tuntenut pienintäkään jännitystä; hänen ruumiinsa puolustautui miltei koneellisesti ja hyökkäilikin yhtä paljon kuin kapteenikin; mutta sivullisista näytti, niinkuin hän ei olisi totta tarkoittanut, vaan pilkannut, ärsyttänyt. Eikä hänen poskillaan näkynyt vielä edes punaa.
Mutta Marcuksen sielu oli toisaalla: sielunsa silmäin edessä hän näki uudelleen tuon inhottavan tapauksen pimeässä kopissa, kun nuo paksut huulet… Hän näki Aurelian hennon ruumiin vavahtelevan tuskasta, kun hän oli ottanut kuolettavan myrkkyannoksen. Mitä hän mahtoi ajatella, kun tunsi ruumiinsa jäykistyvän, kylmenevän — mikä mahtoi olla hänen viimeinen ajatuksensa, mikä viimeinen kuiskaus hänen kuolemankalpeilta huuliltaan?
Todistajien mielestä oli tuota kummallista taistelua jatkunut kokonainen iankaikkisuus, mutta vieläkään Marcus ei ollut hengästynyt, ei hikipisaraa näkynyt hänen kalpeilla kasvoillaan; hän käytti niin tavattoman vähän voimaa liikkeisiinsä, jotka näyttivät vieläkin sirolta leikittelyltä. Ja hän itse näki uudelleen ja uudelleen kiduttavan selvästi tuon inhottavan rikoksen.