— Roisto — mitä — mitä tämä on —? hän äkkiä kuuli kapteenin ähkyen sähisevän.
Kylmä viha valtasi Marcuksen; hän teki muutamia valehyökkäyksiä, jotka pakottivat kapteenin ponnistamaan kaiken voimansa puolustautuessaan. Julmasti nauttien hän näki, että kapteeni oli menehtymäisillään: hiki valui virtana ja suu oli ammollaan. Paksujen huulten takaa näkyivät keltaiset, petomaiset hampaat — ja suunnaton ruho hetkui raskaasta läähätyksestä. Marcus puhui hiljaa, nauraen karmivan ivallisesti:
— Kaksintaistelua. Älkää siis hermostuko herra kapteeni! Ehkä keskustelemme hiukan — se tyynnyttää hermoja. Puhutaan vaikkapa naisista, se ehkä miellyttää teitä parhaiten! Eikös sekin ollut kiintoisa, se, se ravintolatyttö? Ja entä se kissamainen, joka puri. Ha, ha, ha! Eikö sellainen tule usein mieleen?
Kapteeni katsahti vastustajaansa ja alkoi vavista kauhusta; tämän silmissä oli kylmä, julma kiilto, ne olivat tiikerin silmät. Ja ohuet huulet hymyilivät sellaista hymyä, ettei hänellä saattanut olla pienintäkään armoa odotettavissa, vastustaja tappaa hänet armotta heti…
— Konna, hän kähisi vaivalloisesti.
— Herra kapteeni! Se ei ollut vastaus kysymykseeni! Miksi ette keskustele! — Sitten hän lisäsi niin hiljaa, että vain kapteeni kuuli:
— Muistatteko nyt häntä — nyt juuri?
Kapteenin sekavissa aivoissa välähti, ettei hänen vastustajansa ollutkaan ihminen, vaan paholainen, joka oli lähetetty kiduttamaan häntä sen tytön kuoleman tähden. Silmät kauhusta pullistuneina hän puhkui hiljaa:
— Sinä olet — perkele…
— Se ei vieläkään ollut vastaus. Ettekö siis enää muista häntä?