Viimeisen lauseen Marcus kuiskasi yhä hiljemmin.
Nyt kapteeni oli surkean, säälittävän näköinen: kuolainen vaahto valui ammottavasta suusta, kurkku korisi kuin viimeisiä henkäyksiä vetäessään; hän horjui kuin juopunut, sapeli oli vähällä pudota, mutta viime hetkellä hän ehti muuttaa sen toiseen käteensä. Silloin toinen kapteenin sekundanteista änkytti värisevällä äänellä:
— Herra insinööri! Tämähän on julmaa kidutusta! Lopettakaa vihdoinkin!
— Hyvä on! mutisi Marcus hiljaa.
— Hyvät herrat — korisi kapteeni kuin tukehtumaisillaan.
Mutta enempää hän ei ehtinyt.
Sillä salamana leiskui Marcuksen miekka, kun hän uskomattoman nopeasti teki viisi kuusi valepistoa; kapteeni käännähteli niiden vuoksi tolkuttomasti kuin suuri, kömpelö otus, joka on ajettu näännyksiin ja nyt vain hiukan käännähtelee koirien ahdistaessa. Hän oli joutunut hiukan sivuttain vastustajaansa, tämä otti vielä lyhyen askelen sivulle — ja hirveällä, paukahtavalla iskulla putosi maahan kapteenin korkea nenä — ihan kasvojen pintaa myöten… Kapteeni rojahti maahan kuin päähän isketty härkä — ja veri alkoi hurjasti tulvia.
— Herra jumala! huudahti taas kapteenin toinen sekundantti kauhistuneena. — Tämähän on hirveää raakuutta! Ei luulisi ihmisen —
Marcus kääntyi hänen puoleensa, lausuen kohteliaasti:
— Herra luutnantti! Säästäkää tuomionne siksi, kunnes olette kuullut minua.