Ja sillä aikaa, kun tiedoton kapteeni kannettiin autoon, ja odottanut lääkäri antoi ensi avun, vei Marcus nuoren miehen syrjään. Ja kun hän oli hetken puhunut, näkivät toiset luutnantin tarttuvan Marcuksen käteen ja puristavan sitä voimakkaasti. Hän näytti liikuttuneelta, ja hänen silmänsä kiilsivät omituisen kosteina…
Kotimatkalla Antonius sanoi hiljaa:
— Kyllä sinä osasit kamalasti kostaa.
— Eikö hän ollut sitä ansainnut? kysyi Marcus hämmästyen.
— Tietysti! Minun mielestäni ei se vielä silläkään ole kostettu, vastasi Antonius. — Varsinkin kun on satoja, tuhansia viattomasti tuhottuja, joita ei voida koskaan kostaa. Sen tähden tämä olikin pieni ja verraten rajoitettu tapaus, eikä ole varmaa, oliko hänkään edes pääsyyllinen rikokseensa. Nykyinen, militaristinen hirmuvalta kehittää kätyreistään tuollaisia petoja — se täytyy siis kukistaa!
— Niin, minä kyllä käsitän hämärästi, että sinä olet oikeassa, mutta en voinut toisin tehdä! Ajattele, mitä hän teki!
— Ystäväni! sanoi Antonius katsahtaen Marcusta silmiin. — Minä kyllä ymmärrän sinut täydellisesti.
Nyt puuttui puheeseen myöskin toinen sekundantti, eräs tykkiväen luutnantti Augustus, joka poikasesta asti oli ollut Marcuksen ja Antoniuksen ystävä. Hänen kauniit, hienopiirteiset kasvonsa olivat vieläkin kalpeat, ja hän puhui epäröiden:
— Kyllä minäkin ymmärrän sinut, mutta en voi auttaa, että se lopulta tuntui — sittenkin raa'alta. Minua puistatti…
— Mutta eihän maapallolla saa olla mitään liian raakaa upseerille! huudahti Marcus hillityn harmistuneena. — Kymmenettuhannet kuolleet, sadattuhannet silvotut ruumiit, poltetut kylät, maahan murskatut kaupungit: hävitys ja kuolema — sehän on upseerin varsinaista työtä! Juuri upseerin täytyy olla kaikista raakamaisin: hänenhän täytyy pakottaa viattomat ihmiset noihin raakuuksiin, kuoleman uhalla! Marcus koetti nauraa, mutta hänen kasvonsa vääntyivät pidätetystä vihasta ja äänessä kuvastui viiltävä katkeruus: