— Tietenkään ei ole vähääkään raakaa, kun sinä suuntaat suurtykkisi turvattomiin kaupunkeihin, ja naiset, vapisevat vanhukset ja pienet viattomat lapset silpoutuvat silmänräpäyksessä kappaleiksi! Ja kun minä ilmasta pudottelen sinne samanlaisia pommeja, niin eihän se mitään tee — eihän se ole raakuutta! Mutta kun minä annan hengenvaarattoman muiston santarmiupseerille, ihmispedolle, joka on tuhonnut lukemattomien viattomien elämän, niin silloin minun ystävääni puistattaa. Se on hirvittävän raakaa — sillä hyttysen te kuurnitsette, mutta kameelin te nielette!
Hän ei voinutkaan enää säilyttää pilkallista sävyään; hän kalpeni raivosta ja lisäsi hiljaa, läpitunkevasti:
— Kun sinä, jonka ammatti on raakuus, tulet puhumaan raakuudesta minulle — niin eikö sinua hävetä?
He olivat parhaillaan luonnonpuiston autiolla kävelytiellä; Augustus seisahtui tarttuen Marcuksen käteen ja puhui mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:
— Ystäväni — ystäväni — anna anteeksi! Olen puhunut ajattelemattomasti. Mutta älä vain luule, että hyväksyisin sotaa! Ei, ajattelen siitä aivan samoin kuin sinä! ja ehkä kerran saat tietää, miksi vielä olen upseerina. Älä vain ole vihainen — minulla on sellainen luonne, että sen, minkä juuri näen — en ymmärrä itsekään…
Hän oli niin liikuttunut, että kyynelet tulivat hänen silmiinsä. Marcus pudisti hänen kättään sanoen lämpimästi:
— En, en veli! Kun kerran sanot, että… Älä sinäkään veli muistele minun loukkaavia sanojani — olen tuon asian tähden kärsinyt liiaksi.
— Ei puhuta enää tästä, veljeni! lisäsi Augustus.
— Marcus, oletko jo kauan ymmärtänyt kaiken noin selvästi? Ethän koskaan ole noin puhunut! kysyi Antonius ja hänen äänensä väreili omituisesti; Marcus näki ystävänsä mustien silmien loistavan innostuksesta ja sisäisestä ilosta.
— Olen paljon ajatellut noita asioita viime aikoina, vastasi Marcus. Sitten hän kertoi lyhyesti vankilatunnelmansa; kertoi kohtauksensa raajarikkojen kanssa ja mitä oli tuntenut nähdessään suuret työläisjoukot sekä lopetti seuraavasti: