Tultuansa kuninkaaksi ryhtyi Kalevanpoika auraan kunnioittaaksensa maanviljelystä ja viljelijöitä, mutta samalla myöskin miekkaan säilyttääksensä rauhaa. Hän pani hevosen auran eteen ja alkoi kyntää. Tulevien polvien varaksi hän kynti paikat peltomaiksi, toiset karja- ja heinämaiksi; hän kylvi kaikellaiset marjat, kylvi metsät kasvamahan, tammet korkeat ylenemähän, pensastot paisumahan, kukat nousemahan. Kolme päivää kynti hän, varhain aloittaen, myöhään lopettaen. Päivän kuumuus, jano ja paarmat rasittivat hevosta ja kyntäjätäkin. Eräänä iltapuolena, kun kuumuus oli mitä korkeimmillaan, päästi Kalevanpoika hevosensa aisoista ja kytki kammitsahan. Itse heittäytyi hän nurmelle levähtämään. Siinä nukkui hän iltaan asti. Hänen runsaasta hiestään silloin kasvoi maan povessa suonia ja lähteitä, joiden vesi sittemmin on ollut ihmeen vaikuttavainen kaikenmoisissa taudeissa. Viimein uneksi hän, että hänen hevosensa oli joutunut petojen valtaan.
Paarmojen ahdistamana se olikin nurmen lakeudelta poistunut pensastoon siellä varjoa löytääksensä. Silloin tuli metsästä paljon susia, karhuja ja kettuja. Näitä ei hepo kammitsansa vuoksi päässyt pakenemaan; potkien koetti se itseään puolustaa ja kaatoikin joukottain petoja, mutta vaipui viimein ylivoiman alle. Peninkulman laajuudelle jätti se jälkiä tästä taistelustaan petojen kanssa. Mihin sen jalka sattui, siihen syntyi hauta; sen kaatamista pedoista syntyi punainen lammikko, maksasta mäki ja sisuksista syvä suo.[35]
Yhdeksäs runo. Pahasta unennäöstään illalla herättyään läksi Kalevanpoika etsimään hevostansa ja saapuikin viimein sille paikalle, kuhun metsän pedot olivat sen tappaneet. Hänen vihansa tuli syttyi palamaan ja hän kirosi petoja voimakkaasti. Sitten, ottaen surmatun toverinsa nahan itselleen muistoksi, läksi hän metsän pedoille kostamaan. Hän kaatoi niitä tavattoman paljon ja pimeys vaan esti hänet niitä kokonaan hävittämästä. Sitten tuli hän jälleen ulos lakealle ja asettausi levolle heponsa nahalle. Ennenkuin hän vielä oli ennättänyt silmäänsä ummistaa, tuli sotasanomain kantaja hänen luokseen. Se toi Viron rannan vanhimmalta sen ilmoituksen, että vaara mereltä uhkasi.
Rantavahdit tiedon tuovat:
Purjehtii purjeita parvi,
Suursaaren niemen nenitse,
Tytärsaaresta sivuitse,
Lavansaaren luona laivat
Sotilait' on soutamassa,
Viro raukan rannikoille
Tuopi täytensä uroita,
Kantaa kaulanleikkaajoita,
Rohke'ita ryöväreitä.
Naiset itkee nurkissansa,
Kaihoo tyttäret kujissa,
Vanhat raukat vainiolla,
Lapset leskellä lepikon.
Viheljäisyys on Virossa!
Nuoret miehetkin masentui,
Posket vaaleni pelosta,
Vaikeni ilo isältä,
Nainut mies unohti naljan;[36]
Vaipui kaikki miesten voima,
Uljuus raukeni urosten.
Ken nyt lähtevi sotahan,
Tohtii mennä tappeluhun,
Vastaan hirmuvainolaista,
Vastaan tapparan teriä?[37]
Kalevanpoika suuttui tästä sanansaattajan pelkurimaisuudesta, käski hänen sulkemaan suunsa ja jättämään Viron miehet soimaamatta.
Vaikka miekka murtuisikin,
Tappais tappara terävä,
Keihäs surmais satoja,
Vahva mies ei pelkää merta.
Urhot seiskohot sodassa,
Seiskohot kuin rautaseinä,
Myrskyssä kivinen muuri,
Tuulessa tammet tukevat!
Urhot seiskohot sodassa
Häilymättä, horjumatta,
Turmana toisten edessä!
Paisuisiko vaara vielä,
Verivaino vimmastuisi,
Silloin joudun turmaksenne.
Riennän antamaan apua.[38]
Sitten käski Kalevanpoika sanansaattajaa syömään, juomaan ja levähtämään sekä vasta seuraavana päivänä lähtemään ratsahin kotia päin, mutta hyvin salaisesti, ett'ei Viron kukot ja Järven koirat häntä vaan huomaisi. Kaikki miehet käski hän lähettämään sotaan; sanantuojaa kehoitti hän sodassa asettaumaan keskelle, liki lippua, sillä siinä on turvallisin paikka. — Jo luuli Kalevanpoika todella pääsevänsä levolle ja käänsihe toiselle kyljelleen. Mutta silloinpa tuli uusi vieras aivan kuin pilvistä yht'äkkiä hänen eteensä. Se jo suututti häntä. "Jos olisin tiennyt, että kuningasta näin vaivataan, enpä olisi koko kuninkuudesta huolinutkaan", tuumi hän ja käski vierasta vasta seuraavana päivänä tulemaan luoksensa. Mutta vieras, vanha harmaaparta, harmaahius ukko, vastasi: "Olisipa sinun pitänyt edeltäpäin arvata, minlaista on kuninkaana olo; jo lapsena kodissasi olisi sinulla ollut tätä kyllin aikaa miettiä, kaikki linnuthan sinulle jo silloin lauloivat: mont' on huolta kuninkaalla, urhollisella viisin kerroin, tuhat työtä on tukevalla, kymmenen tuhatta Kalevanpojalla. Että minä tänne tulin, siitä on oleva sinulle vielä paljon hyötyä. Vaikka sinä olet minut unhottanut, olen minä kuitenkin sinun sukusi ystävä. Olinhan minä jo sinun lasna ollessasi teidän luonanne ja jo ennenkin, jo ennen kuin sinun vanhempasi olivat syntyneetkään, jo ennen kuin Harju, Järvi ja Viro olivat olemassakaan. Jo silloin minä teitä rakastin, kun maailmaa luotiin ja minä tähtitarhain halki ajelin avaruudessa. — Sinun kynnöstäsi on lähtevä paljon siunausta Viron maalle, siitä sinua vielä kiittävät kylät lähellä ja kaukana ja tulevaiset sukupolvet. Sinun työsi on kuitenkin vielä puolitekoista, paljoa on vielä paikattavaa ja muokattavaa". Kalevanpoika sanoi parastansa koettaneensa. Vieras vastasi tulleensa katsomaan valmista työtä ja kohottamaan häntä; ett'ei hänen hikensä ja vaivannäkönsä turhaan menisi. Ilman jumalan apua, näet, ei ihmisille mikään menesty. Kalevanpoika silloin pyysi tuota kummallista ukkoa ilmaisemaan kotinsa. Tämä kielsi hänen sitä tiedustelemasta, pyysi hänen pikemmin kuulemaan ennustusta: "Sinun hallituskautenasi vallitsee Virossa rauha, onni ja menestys; mutta sitä ei tule kauan kestämään". — Surulliselta kuin tuulen suhina kuuluivat vanhuksen viimeiset sanat, kun hän käski Kalevanpoikaa varomaan omaa miekkaansa, ett'ei se tulisi hänelle kostajaksi hänen pahoista töistään saarella ja Suomessa. Kuin sumu katosi sitten vieras haamu.