Kalevanpoika kävi hyvin surulliseksi ja viattoman sepän pojan murha kävi hänelle nyt selväksi. Hänessä heräsi nyt syvä katumus ja, lähteissään purjehtimaan kotipuoleen, kysyy hän:
Kussa kaihon on lepikot,
Huolen haavikot apean,
Synkät kuusikot surujen,
Katumuksen koivulehdot?
Lepät kostuu kaihostani,
Haavat kasvaa huolistani,
Suruistani synkät kuuset,
Koivut katumuksestani.[32]
Sitten muistuu hänelle mieleen hänen äitinsä, joka oli hänet hellästi kasvattanut ja hoitanut, mutta sitten kuollut, saamatta pojastansa toivomaansa tukea, silmänsä kiinnisulkijata. — Laine ja tuuli työnsivät venettä eteenpäin ja aamupuolella pääsi Kalevanpoika Viron rantaan. Nyt kiirehti hän kotiin veljiänsä katsomaan. Tultuaan Iru-mäelle, jonne Taara oli muuttanut hänen äitinsä kivipatsaaksi, kuuli hän tuulen kohinasta ikäänkuin ihmisen ääntä, kummallista laulua. "Kotoansa läksi kotkan poika äitiänsä etsimään. Kaunis ja puhdas oli hän kotoa lähteissään, kuin pisara, joka lähtee pilvestä, kuin lumi, joka laskeutuu lakealle. Taaran tahdosta olivat äidin surupäivät päättyneet. Millainen, kotkan poika, on sun matkasi kotia? Kaunis ja iloisa olit sä lähteissäsi, mutta kotkanpojan rautakynnet valoivat viatonta verta, raiskasivat neidon rauhan. Kahdenkertainen verivelka painaa kotkanpoikaista. Varo, kotkanpoika, varo miekkaasi: veri uhkaa veren palkkaa! Enempää ei kallio-äitisi voi lausua." — Näistä sanoista nyt Kalevanpoika tiesi äitinsä varmuudella kuolleeksi. — Sitten kiirehti hän kotiansa, missä veljet tulivat häntä vastaan. Seuraavana iltana istuivat veljekset sitten kolmenkesken, kertoen miten kullenkin etsintäretkellä oli käynyt. Nuorin velikin kertoi kaikki seikkailunsa, ei kuitenkaan sepän pojan murhaa eikä saaren neidon ja äidin haamujen laulua. — Sitten ehdotteli vanhin veli, että he nyt, kun nuorin velikin jo oli täysi-ikäinen, täyttäisivät isänsä, vanhan Kalevan, tahdon ja arvalla määräisivät, ken heistä tulisi kuninkaaksi. Toiset veljet suostuivat siihen ja seuraavana päivänä piti arvanheiton tapahtuman. Sitä ennen läksi Kalevanpoika, nuorin veljeksistä, yksinään isänsä haudalle. Isä "haudasta havasi", kysyi ken hänen haudallaan käveli. Kalevanpoika vastasi olevansa Kalevan nuorin poika, jota ei isän silmä milloinkaan ollut nähnyt. Hän pyysi isäänsä nousemaan haudasta poikaansa hellittelemään. Isä sanoo sen mahdottomaksi, koska hän jo oli "katkaistuna kaulaluusta, tomupölynä polviluusta" ja nurmi, sammal ja kukat kattivat hautaa. "Tulee tuuli, tuopi lemmen, tulee päivä, pään selittää", sanoi hän. Kielsi poikaa suremasta ja lupasi valvoa hänen askeleitaan elämässä, kehoittaen samalla häntä parantamaan pahoja töitään.
Kahdeksas runo.[33] Toisena päivänä läksivät veljekset etsimään arvanheittopaikkaa. Jonkun päivän kuljettuaan etelään päin saapuivat he eräälle järvelle, jonka pinnalla hanhet ja joutsenet joruivat. Tässä päättivät he onneansa koettaa ja valitsivat kukin kiven itselleen. Kenen kivi, viskattuna järven yli, kauemmaksi lentäisi, se tulisi kuninkaaksi. He menivät nyt rantaäyräälle ja asettausivat siinä riviin. Vanhin veli heitti ensin kivensä. Se putosi veteen lähellä toista rantaa. Keskimmäisen veljen kivestä taas jäi toinen puoli kuivalle maalle, toinen veteen. Nyt oli nuorimman veljen vuoro. "Osaava silmä tähtäsi juoksun, väkevä käsi määräsi kulun". Kivi lensi viuhuen järven toiselle puolelle kuivalle rannalle. Kaalaten menivät sitten veljekset järven yli katsomaan kiviänsä. Nuorimman veljen kivi nähtiin lentäneeksi kaikkein kauemmaksi, joten siis hän tuli Viron kuninkaaksi.[34] Toiset veljet hänet siksi vedellä vihkivät ja puettivat kuninkaan vaatteisiin: kultainen ja vaskinen nuttu ylle, niiden alle hopeapaita, päähän kultakypäri, rautakilpi rinnan päälle. Sitten vanhemmat veljet jättivät Kalevanpojan hyvästi, mennäkseen muualta onneansa etsimään.
"Käymme, veikat, vieremähän,
Kahenkesken kulkemahan,
Käymme onnen etsintähän
Sinne, kussa meille kukkuis
Onnen käki, riemurinta."
Noinpa lauloi nuorin veikko;
"Kuss' on päivyt paistamassa,
Kussa kuu kumottamassa,
Tähet tietä näyttämässä, —
Siell' on kullat kuusimetsät,
Siellä lehtevät lepiköt,
Siellä koivikot komeat,
Siellä Taaran tammistoita.
Siellä kukkuvi käkönen,
Laulelevi onnen lintu!"
Toiset veljet vastasivat:
"Jää nyt veikko, terveheksi,
Valtias, valittu arvan!
Jää nyt koti terveheksi,
Koti, kallis kasvinpaikka,
Kussa miehiksi me saimme,
Nousten kuni tammen taimet!
Nyt on itku nurmillaki,
Joilla lassa leikitsimme:
Suru on Lännen lepiköillä,
Kussa kukkina kulimme.
Meiän silm' ei vettä valu,
Sirkun silmäkin enemmän;
Verta silmämme valuvat,
Meiän kasvot kalpenevat,
Suru kattaa silmäkulmat,
Mure luomilla asuvi.
Annapas ajan kulua.
Kesän tulla, talven mennä:
Saavat virrat vieremähän,
Hettehet helettämähän,
Kukat maassa kukkimahan,
Linnut puissa laulamahan.
Sinne virta vierähtävi,
Kuss' on koti vuottamassa,
Sinne hettehet heruvat,
Kunne tuvan valmistamme,
Majan seinät seisotamme.
Sinne kuultavi kukatki,
Kuhun teemme kosjotuvan.
Linnut laulelevat siellä,
Kuss' on neiot kasvamassa,
Solkirinnat sirkumassa."
— — — — —
Niin läksivät veljet jättäen nuorimman nurmelle yksin ikäviinsä. Kivellä istuessaan tuumi tämä, että hänen nyt, niinkuin kotkan pojan, tuli omien siipien voimalla raivata tie onnehensa.