* * * * *
Kun Kalevanpoika viimein kuorminensa saapui kotitaloonsa, kohtaa häntä veräjällä vieras mies, joka tiedusteli, mistä hän oli saanut nuo hyvät laudat, ja pyysi niitä lainaksi, sanoen olevansa kaupunkien ja linnain rakentaja, tukevien tornien tekijä. Miehet jutellessaan tutustuivat; Kalevanpoika sai tietää, että vieras tuli juhlanvietosta Taaranmäeltä, mihin Kalevanpoikaa kiihkeästi odotettiin, ja että hän oli Olevin poika, maan kuulu kaupunkien, linnoin ja tornien rakentaja. Ne tekivät sitten keskenään sen sopimuksen, että Olevin poika, "huonetarkka", rakentaisi soman ja vahvan kaupungin, Kalevanpoika hankkisi ainekset ja maksaisi työpalkan. Olevin poika ryhtyikin sitten rakennustoimiin, Kalevanpoika toi Peipse-järven takaa lautoja, Taaran tammistosta tarvepuita, kiviä merenrannalta ynnä muualta. Kaupungista piti tulla paikka,
Kuss' ois koti kuninkaalla,
Varjo vahva vanhemmilla,
Kussa kuuluisa Kaleva
Vakavasti vallitseisi,
Taiten toimensa tekisi,
So'an tyrskyt tyynnyttäisi,
Vainovihat vaientaisi,
Kansassa kasuavassa
Onnen, rauhan rakentaisi.
Neidot, jotka hän oli tuonut mukanaan Sarvikin valtakunnasta, jätti Kalevanpoika Alevinpojan huostaan. Nuorimman heistä nai Alevinpoika itse ja vanhimman otti hänen heimolaisensa Sulevinpoika itselleen vaimoksi. Keskimmäisen heistä ensin ryösti eräs Alhontaustassa elävä "tuulitarkka" noita ja vei hänet kotiinsa; mutta sieltä pelastivat hänet Alevin ja Sulevin pojat, jotka tappoivat noidan ja polttivat hänen talonsa. Näin pelastetun neidon nai sitten Olevin poika, "huonetarkka". Sen jälkeen elivät kaikki kolme onnellista avioelämää.
Kuudestoista runo. Kalevanpoika päätti purjehtia pohjaiseen, maailman rajalle, missä ei milloinkaan ennen oltu käyty, missä taivaan laki oli maahan kiinnitetty. Korppi, viisas lintu, silloin sanoi hänelle: "Missä näet sinistä vettä, laajat laineet, katso onko rannalla kaisloja, vuohenmiekkoja[52] veden ääressä! Polje silloin oikealla jalallasi kalliohon, niin maa aukeaa sinulle, ja sinä pääset maailman rajalle!" Kun tietäjät sanoivat, ett'ei puinen laiva kestäisi, pohjoisessa kun revontulen henget (viirmalised) pian sen polttaisivat, rakennutti Kalevanpoika laivan kokonaan hopeasta; Lennok pantiin sille nimeksi, kun se lentäen halkaisi laineita. Itselleen teetti hän kullasta puvun ja seuralaisillensa hopeasta, vaskesta, teräksestä ja raudasta. Sitten kutsui hän matkalle mukaansa, paitsi laiva- ja sotamiehiä, ystävänsä ja kasvinkumppalinsa, kuin myös viisaita miehiä sekä noitia. Ennen päivän koittoa läksi sitten Lennok kypärien heiluessa ja laulujen kaikuessa matkalle Suomen puoleen. Itse asettui hän perämiehen viereen ja alkoi laulaa ilolauluja sekä "syntyjä syviä, ajan alkuluottehia", lauloi "kuun kuvoannasta, auringon asetannasta, ilman pielten pistännästä".[53]
* * * * *
Merellä nostivat Suomen noidat ankaran myrskyn; seitsemän yötä ja seitsemän päivää oli Lennok sen alaisena. Kun päivä viimein alkoi paistaa, näkivät he maata. Kalevanpoika hyppäsi laivasta laineisin ja riensi maalle, vetäen köydestä laivan väkinensä rannalle. Mukana oleva kielitarkka, joka tunsi lintujenkin kielen, sai vanhalta varekselta tietää, että he olivat tulleet Lapin raukoille rajoille. Lennok kiinnitettiin rannalle; kielitarkan ja kahden ystävänsä kera lähti Kalevanpoika maata tutkimaan. Kauan vaellettuaan erämaata pitkin keksivät he yksinäisen talon. Oven edessä istui nuori neito kehräten ja laulaen. Hän lauloi, kuinka nuori nainen karjatieltä löysi kanan ja pani sen kasvamaan; kanasta kasvot kaunis neito, jolla kävi paljon kosijoita; ensimmäinen oli kuu, toinen päivä, kolmas oli — — "Kalevanpoika, sulho pitkäsäärellinen!" keskeytti hänet Kalevanpoika astuen ovelle. Tyttö pakeni apua huutaen. Silloin tuli isä paikalle. Kalevanpoika, tervehdittyään häntä ja tunnettuaan hänet Lapin "tarkaksi", kysyi miten suorinta tietä pääsisi maailman rajalle; hän kertoi, minkä neuvon korppi kotona oli hänelle antanut. Varrak, Lapin tarkka, vastasi: "Merellä ei ole määrää eikä laineilla loppua siellä, kussa Vana-isa on taivaan kannen maahan yhdistänyt sinisillä silkkiseinillä. Jotka sinne ennen ovat pyrkineet, ovat tuulta ajaneet ja löytäneet Säkenien saarella kuoleman rohkeudestaan. Kotikorppisi sanat taas tarkoittavat tietä helvettiin". — Varrak kuitenkin viimein suostui johdattamaan Kalevanpojan maailman rajalle, kun tämä lupasi hänelle palkinnoksi jotakin, mikä Kalevanpojan kodissa oli seinän kylkeen kytkettynä.
* * * * *
Varrakin johdolla purjehti sitten Lennok joitakuita päiviä pohjaiseen päin. Silloin sattui se kerran merennieluun, josta se ei mitenkään päässyt irti. Mutta Varrak laski mereen punaisella kankaalla ympäröidyn tynnyrin laivan kylkeen köytettynä. Valaskala nielaisi tynnyrin, lähti uimaan edemmä ja tempasi siten muassansa laivankin nielusta.
Pitkän ajan purjehdittuaan saapui laiva viimein "Säkenien saarelle". Rannalle laskettuaan näkivät he vuoren, josta syöksyi tulta, toisen, josta nousi savua, ja kolmannen, josta ruiskusi kuumaa vettä; sulanutta kiveä nousi syvyydestä ja virtasi alas laaksoon. Tulisten kivien ja tuhan satamisesta huolimatta rohkeni Sulevinpoika nousta "helvetin lieden" suulle, mutta kun kuumuus oli polttaa hänet, sytytti hän siinä vaan piippunsa (!) ja palasi takaisin. Kalevien kannuspoika, joka Sulevinpojan tietämättä oli häntä seurannut, ei palannutkaan takaisin. Kun häntä huudettiin, laskeutui valkea lintu laivalle. Se kertoi kielitarkalle, että jäävuorien takana oli kaunis keväimen ja kesän paikka, jossa munat ja liha kypsyivät mullassa; sinne oli näkin neitojen houkutuksesta kannuspoika joutunut, siellä viettää hän ikuisesti ilon aikaa ja onnen eloa.[54]