* * * * *
Sitten joutuivat miehet siihen maahan, jossa kukot söivät kultaa, hanhet hopeata ja varikset vaskea, ja kussa kaalit kasvoivat kuusien korkuisiksi. Kalevanpoika siellä lähetti kielitarkan muutamien seuralaisten kera maata tutkimaan. Kun nämä kerran nukkuivat matkallaan tuossa autiossa maassa, poimi heidät jättiläisen Hiiglan tytär[55] helmaansa ja vei isänsä luokse. Tämä kuitenkin, havaittuaan heidät viisaiksi miehiksi, joiden määränä oli maailmaa tutkia, käski tyttärensä viemään ne sinne, mistä oli ottanutkin. Tytär vei heidät aina laivalle asti. — Yhä kauemmaksi pohjaiseen päin purjehtivat miehet, vaikka kylmä oli ankara. Viimein näkivät he revontulen henkien taistelevan hopeakeihäillä ja kultakilvillä, ja laiva punersi niiden valossa. Silloin miehiltä vaipui rohkeus, mutta Kalevanpoika vaan nauraen sanoi niiden antavan heille valoa, päivä kun jo kauan sitten oli mennyt peittoon. — Kun he viimeiseksi vielä olivat käyneet maassa, jossa asukkaat olivat puoliksi ihmisen, puoliksi koiran ruumiilla varustettuja ja kun täälläkin saatiin kuulla, että kotikorpin neuvoma tie vei helvettiin eikä maailman rajalle, päätti Kalevanpoika lähteä paluumatkalle. Ja niin lähdettiinkin. Seuralaisillensa sanoi Kalevanpoika: "Katumusta, kultaveljet, ei meillä retkestämme voi olla! Kultaa ja hopeata kalliimpana on viisaus pidettävä. Keksimmehän me harharetkillämme sen totuuden, ett'ei suurella maailmalla ole päätä eikä Taaran viisaudella rajaa kussakaan; mitä me muutoin vieraalla maalla hyödyllistä opimme, siinä on miehellä miettimisen ainetta elon loppuun asti".
Lennok viimein laski Lindanisan, Olevin pojan rakentaman kaupungin, edustalle.[56]
Seitsemästoista runo. Viron kansalle alkoi nyt seitsenvuotinen onnenaika. Paitsi Lindanisaa rakensi Olevinpoika vielä toisenkin kaupungin Harjunmaalle.[57] Sulevin-poika taas rakensi kolmannen varustetun paikan Alhontaustaan. — Mutta rauha loppui, sota syttyi. Viron rantaan saapui tuhansittain kaukaa tulleita vihollisia.
Korskea Kalevanpoika
Vei nyt voittoisat uroonsa,
Kantapoikansa parahat;
Viisi parvea Virosta,
Kuusi Kurensaarestakin,
Seitsemän sai Suomenmaasta,
Sata muuta saarelaista.[58]
Kalevanpoika, itse kulta-asussa, istui kulta- ja hopeatamineihin puetun hevosensa seljässä. Yhdessä ystäviensä, Sulevin-, Alevin- ja Olevinpojan, kanssa johti hän sotajoukkonsa vihollista vastaan.
Korskea Kalevanpoika
Sodan keskehen karasi,
Taajimpahan tappeluhun,
Hyppähytteli hevosta,
Kallista karautteli
Päälle uljainten urosten;
Murhamiekkansa kalisi,
Tulirauta tuiskaeli,
Kalpa surmaa sirotti.
Syösten keskitse sotoa
Kaleva karisti päitä
Niinkuin lehtiä lepästä,
Kuivuneita koivikosta;
Jäseniä silpoeli,
Kymmenittäin kylkiluita,
Sääriä satalukuisin,
Katkoi kauloja tuhansin,
Käsiluita kuormitellen.
Rivin ruumihit venähti,
Kasoin kuollehet kedolle,
Mäkenä urot makasi,
Kaatui kymmenen tuhatta
Assamalan tanterelle.[59]
Kalevan kallis hevonen
Uipi vainovainiolla
Myöten vatsoa verissä;
Oli täynnä kenttä kaikki
Raajoja kuni risuja,
Sotamiesten sormiluita
Kuni kaisloja vedessä,
Sängen päitä pellon päällä.[60]