Kalevanpoika olisi hävittänyt kaikki viholliset, mutta hänen niitä takaa-ajaessaan upposi häneltä hevonen suohon, joten takaa-ajo keskeytyi. Vihollisten jättämä suuri sotasaalis sitten jaettiin Kalevanpojan ja hänen soturiensa kesken.

Sen jälkeen läksi Kalevanpoika ystäviensä kera vaeltamaan erämaiden halki. Erään suuren korpimetsän keskellä näkivät he kerran savua. Lähemmäksi tultuaan huomasivat he sudenkuopan ja sen suulla vanhan ryppyposkisen muorin keittämässä kattilalla ruokaa. Kun häneltä kysyttiin, mitä hän keitti, vastasi hän keittävänsä kaalia itsellensä ja pojillensa. Tulijat pyysivät häntä silloin lisäämään pataan heitäkin varten kaalia, muori itse voisi mennä nukkumaan, he kun kyllä pitäisivät huolta padasta ja tulesta. Muori suostuikin tähän, mutta kehoitti heitä olemaan valppaita, sillä saattaisi ehkä tulla joku vieras, joka pyytäisi maistaa lientä kattilasta, mutta silloin voisi tyhjentää koko kattilan. Kaikki muut nyt menivät nukkumaan, Alevinpoika otti ensiksi valvoakseen kattilan ääressä. Kun hän tuossa istui yksinänsä, ilmaantui nurmen povesta linnunkotolaisen poika, kolmen vaaksan korkuinen, kaulassa pieni kultainen kello, sarvet korvan takana ja vuohenparta leuan alla. Aroin askelin astuen tulta lähelle rukoili se lupaa saada maistaa kaalilientä. Pilkallisesti vastasi Alevien poika: maistahan, kun et sä kärpänen vaan kauhaan uppoa. Linnunkotolaisen poika lupasi silloin vähän särpiä kattilanreunalta. Kepeästi hyppäsi se kattilan laidalle ja alkoi maistella lientä. Ja nyt se alkoi paisua ja paisui seitsemänkymmentä syltä korkeaksi; sitten se katosi kuin kaste sinisenä savuna silmäin edestä. Kattila oli typösen tyhjä. Alevien pojan täytyi kantaa toista vettä ja toisia kaaleja pataan. Sitten herätti hän Olevien pojan ja kävi itse nukkumaan, puhumatta mitään kepposesta, joka hänelle oli tapahtunut. Olevien pojalle kävi aivan samalla tavalla, ja kun hän vuorostaan herätti Sulevien pojan vartiaksi, tyhjensi linnunkotolainen tältäkin padan. Nyt ryhtyi Kalevanpoika valvomaan. Linnunkotolainen taaskin tuli siihen ja pyysi saada lientä maistaa. Kalevanpoika sen hänelle lupasi, jos linnunkotolainen hänelle antaisi pantiksi pienen kultakellon kaulastaan. Tämä ei tahtonut siitä luopua, sanoi sen kotoansa annetun itselleen merkiksi, josta hänet löydettäisiin, jos hän sattuisi eksymään. Kuitenkin antoi hän sen, kun Kalevanpoika lupasi antaa sen hänelle takaisin hänen syötyään. Saatuansa kellon napsautti Kalevanpoika linnunkotolaista sormellaan otsaan. Tämä silloin vaipui jyrinällä, niinkuin ukkonen olisi käynyt, maan poveen, jättäen vaan sinisen savun jälkeensä. Kun sitten kaikki tähän jyrinään olivat heränneet, ja vanha muori oli nähnyt kellon, sanoi hän sitä Sarvikin taikakaluksi, joka lisää miehelle rohkeutta ja voimaa. Sitten lauloi hän erään laulun ja hyppäsi heti sen jälkeen syvennykseen, jonne linnunkotolainen vähää ennen oli kadonnut. Kalevanpoikaa ja hänen seuralaisiansa tämä tapaus nauratti.

Aterioittuaan käski Kalevanpoika seuralaisiansa lähtemään kotipuoleen; hän itse päätti lähteä toisia tärkeämpiä teitä koettamaan. Ennen eroamistaan heittäysivät uroot nurmelle nukkumaan. Silloin Nurmen-emon tyttäret[61] tulivat heidän luoksensa ja liehuilivat kasteisella heinikolla, kutoen Kalevanpojalle suloisia unikuvia onnen ajoista ja vastaisista sankaritöistä. Aamun tullen he jälleen katosivat.

Kahdeksastoista runo. Kalevanpoika, kun aamulla herättyään tarkasteli sitä kohtaa, johon edellisenä iltana linnunkotolainen oli kadonnut, jättäen jälkeensä sinisen savun huomasi siinä nyt sinistä vettä ja sen rannalla kaisloja ja vuohenmiekkoja. Tämähän siis oli se kohta, josta tie johti helvettiin. Kalevanpoika polki jalallaan lujasti maata; silloin aukeni syvyyden ovi hänen eteensä ja paksu savu tulvasi häntä vastaan. Korppi, viisas lintu, silloin neuvoi Kalevanpoikaa helistämään kultakelloa, jonka hän oli saanut linnunkotolaiselta. Hän tekikin siten ja paikalla katosi savu hänen edestänsä. Ja nyt lähti Kalevanpoika vaeltamaan maanalaista, pimeätä tietä pitkin. Pimeys poistui, kun hän helisti kultakelloa. Kun hän matkallansa oli takertua erääsen kulta- ja hopealangasta tehtyyn verkkoon, joka yhä kasvoi sitä myöten, kuin hän sitä rikkoi, soitti hän kultakelloa ja verkko katosi. Olipa matkalla myös erämaan parin vaaksan levyinen joki, mutta joka kerta kun Kalevanpoika tahtoi astua sen ylitse, pakeni toinen ranta aina hänen altaan; hän silloin taas soitti kelloaan ja joki paikalla hävisi. Kohtasi sitten häntä julman suuri lauma sääskiä. Jota kiireemmin hän koetti kulkea, sitä sakeammalta niitä ilmestyi, ja hän oli jo niihin menehtyä; mutta kellon äänen kuultuaan ne kaikki katosivat. Kalevanpoika huomasi nyt, mikä suuri apu oli tuosta kellosta, ja sitoi sen pikkusormeensa kiinni. Sitten lähti hän taas vaeltamaan ja saapui leveälle joelle, jossa virtasi sulanutta, höyryävää tervaa; joen yli oli rakennettu raudasta ja teräksestä silta. Sarvik oli saanut vihiä Kalevanpojan tulosta. Tälle sillalle hän nyt lähetti laumoittain väkeänsä vihollista vastustamaan. Siinä oli miestä kaikenaseellista. Hirveä taistelu syntyi. Kalevanpoika tappoi miekallaan satoja Sarvikin väestä, mutta aina astui uusia kuolleitten sijaan. Kalevanpoika seisoi toinen jalka sillalla, toinen rannalla, seisoi "kuin rautaseinä, tammi tuulessa tukeva". Kultakellonsa avulla voitti hän kaikki, Sarvikin parhaimmatkin soturit, kaatoi ne "kuin kasteheinän", niin ett'ei jäänyt ainoatakaan jäljelle. Sitten lähti hän taas eteenpäin. Kukistettuaan vielä varustukset, jotka Sarvik oli rakennuttanut hänen tiellensä, saapui hän viimein helvetin ovelle. Yhdellä nyrkiniskulla ja potkulla romahti ovi pielineen kaikkineen maahan. Etehiseen tultuaan näki hän siellä äitinsä Lindan haahmon kehräämässä rukin ääressä. Hänen oikealla puolellansa oli astia, jossa oli kallista elon ja voiman nestettä, vasemmalla puolella toinen, jossa oli lakastumisen ja voimattomuuden nestettä. Hän viittasi poikaansa juomaan oikeanpuoleisesta astiasta. Kalevanpoika tekikin sen ja nyt viskasi hän kalliomöhkäleen vasten salakamarin seinää. Maa tärisi, meri kuohahti, säkeniä syöksähti syvyydestä ulos ja kamarin seinät hajosivat. — Siellä seinän takana istui Sarvikin vanha äiti kangasta kutomassa, hänelläkin kummallakin puolella astia, toisessa voiman, toisessa voimattomuuden nestettä. Hän tahtoi suositellen vietellä Kalevanpoikaa antamaan hänelle kultakellon ja maistamaan voimattomuuden astiasta, mutta siinä hän ei onnistunut. Kalevanpoika etsi ovea, päästäkseen itse Sarvikin pakeille. Hän keksikin viimein yhden sellaisen ja kävi sitä avaamaan. Tuskin oli hän siihen koskenut, niin se jo aukeni itsestänsä jyrinällä. Sen takaa syöksähtivät Kalevanpoikaa vastaan Sarvikin urhollisimmat sotilaat, niinkuin koiralauma karhun kimppuun. Mutta hetkisen kuluttua makasi näitä kolmekymmentä maassa hengetönnä. Sarvikille, joka oli takaseinälle piiloutunut, tuli nyt hätä. Hän alkoi syyttää Kalevanpoikaa varkaaksi ja rosvoksi, muistuttaen mitä tämä edellisellä kerralla oli vienyt mukanansa. Kalevanpoika puolestansa muistutti Sarvikille, kuinka tämä silloin oli kehnosti paennut maan sisään ennen kaksintaistelun päättymistä ja nyt äskettäin linnunkotolaisen muodossa tehnyt kepposiaan; vaati sentähden häntä ulos lakealle lopettamaan silloin keskenjäänyttä kaksintaistelua. Sarvik tulikin nyt ulos, pelosta aivan huumautuneena. Niinpä tyhjensi hän erhetyksestä sen astiankin, jossa oli voimattomuuden nestettä, kun Kalevanpoika sitävastoin tyhjensi toisen, voiman nesteen. Kuitenkin, jotta voimat tulisivat enemmän tasapainoon, irroitti Kalevanpoika sormestaan kultakellon ja pisti miekkansa huotraan.

Yhdeksästoista runo. Ulos tantereelle valmistettiin nyt paikka kaksintaistelua varten. Vanhan tavan mukaan tarttuivat he toisiansa vyötäröltä kiinni ja niin alkoi painiskelu. Sitä kesti yhtämittaa seitsemän päivää ja seitsemän yötä. Vuorotellen oli aina toinen maassa, toinen päällä. Jo oli Kalevanpoika väsyä. Silloin näki hän, kuinka hänen äitinsä haahmo pyöritti kuontaloa kymmenen kertaa päänsä ympäri ja sitten paiskasi sen voimakkaasti maahan. Kalevanpoika ymmärsi viittauksen. Hän sai Sarvikin nostetuksi ylös ilmaan, kieputti tätä kuin tappuratukkua kymmenen kertaa ilmassa ja paiskasi viimein lujasti maahan. Nyt laski hän polvensa hänen rintansa päälle, sitoi hänet vyöllään ja laahasi rautakamariin, jossa hän neljällä kahleella kiinnitti hänet kallioseinään. Sitten vieritti hän ovelle saunansuuruisen kilven ja sitoi siihen vielä Sarvikin kaulakahleen, joten tämä ei päässyt minnekään liikahtamaan. Pilkallisesti kehoitti hän voitettua vastustajaansa, jos tämän ikävä tulisi, valittamaan sitä kallioille ja metsille. Sarvik lausui: "Jos tämän olisin voinut aavistaa, en olisi kodistani sinun teillesi lähtenyt. Mutta, kallis Kalevanpoika, älähän kiitä päivää ennen illan tultua!"

Kalevanpoika riensi nyt Sarvikin rahakamarihin ja täytti siellä itsellensä neljä säkillistä kullalla ja hopealla. Sidottuansa niiden suut vastatusten asetti hän ne olallensa ja läksi kotimatkalle. Viimein saapuikin hän jälleen päivän valoon sen syvennyksen suulle, josta oli lähtenyt mainehikkaalle matkallensa. Täällä oli häntä vastassa hänen ystävänsä Alevinpoika, joka kolmen viikon ajan oli uskollisesti häntä siinä odotellut. Tälle kertoi nyt Kalevanpoika kaikki vaiheensa maan alla. Nautittuansa sitten vahvan aterian, laskeutui hän levähtämään ja nukkui yhtä mittaa kolmannen päivän aamupuoleen asti. Sen jälkeen läksivät ystävykset kulkemaan kotia kohden.

* * * * *

Näiden tapausten jälkeen eli Kalevanpoika ystäviensä kera Lindanisassa ja toimitti monta hyvää työtä Vironmaalle. Niinpä rakennutti hän Olevilla vielä kolme varustettua kaupunkia, yhden etelään, toisen länteen, kolmannen itään.

* * * * *

Kalevan kallis poika istui ystäviensä seurassa. Riemuhälinä kohosi pöydän äärestä, simakannut kulkivat miehestä mieheen. Istuipa pöydän takana myöskin kanteletta soittava laulaja. Hän se lauloi ystävysten ratoksi. Ja, lauloivatpa nämä itsekin kukin vuoroonsa lauluja, lauloivat ja riemuitsivat — tietämättä, että vaara oli Viroa uhkaamassa. Pihkovasta, Lätinmaalta ja Taaran tammiston toiselta puolelta oli tulossa sanansaattajia sitä tietoa tuomaan, että Lättiin oli hyökännyt laivastolla rautamiehiä, että Peipsejärven takaa Venäjältä ja Puolanmaasta oli tullut toinen parvi maan rauhaa rikkomaan.